Viime syksynä Ruotsissa julkaistiin maan hallituksen tilaama Kiina-selvitys. Selvitystä esitelleen ulkoministeri Ann Linden mukaan Kiinan nousu on yksi suurimmista globaaleista muutoksista sitten Berliinin muurin murtumisen. Raportti tunnustaakin, kuinka Kiinan kasvavat globaalit suurvaltapyrkimykset luovat haasteita Euroopalle ja Ruotsille.
Erityisesti Ruotsi onkin saanut kokea suhteellisen voimakkaasti, mitä nämä haasteet ovat. Ruotsin ja Kiinan kahdenvälisissä suhteissa on ollut julkisia hiertymiä, joissa Kiina on pyrkinyt osoittamaan ruotsalaisille kaapin paikkaa.
Erikoinen episodi koettiin syksyllä 2018, kun kiinalaisturistien kohtaamat ongelmat Tukholmassa johtivat julkisen riidan roihahtamiseen. Tuolloin Ruotsin yleisradioyhtiö SVT esitti kanavallaan satiirisen ohjelman, jossa pilailtiin kiinalaisturistien kustannuksella. Mandariinikiinaksi esitetty sketsivideo julkaistiin myös Kiinan Youku-palvelussa, jonka seurauksena kiinalaiset katsojat suivaantuivat Ruotsille.
Kyseessä ei ole suinkaan vakavin ongelma maiden välillä, mutta se kuvastaa, miten herkässä tilassa kahdenväliset suhteet ovat. Isompana taustalla on vaikuttanut Ruotsin kansalaisen Gui Minhain pidätys Kiinassa vuonna 2015. Gui Minhai on Kiinan hallinnosta katsottuna toisinajattelija, sillä kirjakustantajana työskentelevä Gui on julkaissut useita Kiinan hallintoa arvostelevia kirjoja.
Suhteet kiristyivät jälleen loppuvuodesta 2019 kun Ruotsin kulttuuriministeri Amanda Lind myönsi sananvapauspalkinnon Gui Minhaille. Tämän seurauksena Kiinan Tukholman-lähettiläs totesi Ruotsin sekaantuneen Kiinan kansallisiin intresseihin ja esitti uhkauksen taloudellisten suhteiden kehitykselle. Joulukuussa Kiina ilmoitti peruneensa kahden kauppavaltuuskunnan matkan Ruotsiin.
Ruotsin ja Kiinan kiistat saattavat vaikuttaa kevyeltä sanasodalta. Tapahtumat ovat kuitenkin osoitus alati tarkemmin reviiriään ja etujaan myös omien rajojensa ulkopuolella vahtivasta Kiinasta, eivätkä Pohjoismaat ole ulkopuolisia tässä kehityskulussa. Ruotsin ulkopoliittisen instituutin arvion mukaan Kiinan hallitus ja sen Tukholman suurlähetystö ovat viime vuosina olleet aktiivisessa roolissa luomassa kielteistä Ruotsi-kuvaa propagandakampanjoiden avulla, tavoitteenaan hellittää Ruotsin Kiina-kritiikkiä.
Naapuristaan poiketen Suomi on harjoittanut neutraalimpaa Kiina-politiikkaa, kahdenvälisten suhteiden ollessa päällisin puolin ongelmattomat. Presidentti Sauli Niinistö ja Kiinan presidentti Xi Jinping ovat tavanneet sekä Helsingissä että Pekingissä vuosien 2017-2019 välillä ja tapaamiset on hoidettu maltillisesti niin, ettei julkikeskusteluissa ole väännetty esimerkiksi Kiinan ihmisoikeuskysymyksistä. Sen sijaan tapaamiset ovat sujuneet hyvässä hengessä ja niissä maat ovat solmineet yhteistyöjulistuksen sekä erilaisia talouden- ja kulttuurinalan sopimuksia.
Suomen lähestymistavassa Kiinan suhteen on paljon samaa kuin esimerkiksi Venäjän tai Yhdysvaltain kanssa. Vaikka näiden kolmen suurvallan merkitys on Suomelle laadullisesti erilainen, maita yhdistää voimakkaat johtajat. Kuten Vladimir Putinin tai Donald Trumpin kohdalla, myöskään Kiinan kohdalla Suomi ei ole ottanut tavakseen arvostella julkisesti vierailijoita tai isäntiä niiden kotimaiden ongelmista. Tapaamisissa on painotettu yhteistyömahdollisuuksia ja vaikeat aiheet on rajattu luottamuksellisiin kahdenvälisiin keskusteluihin.
Verrattuna muihin suurvaltoihin, Kiinan kanssa asiointi on Suomelle kuitenkin monella tapaa erilaista ja uutta. Suomella on pitkät perinteet Venäjän ja Yhdysvaltain kanssa toimimisesta, jolloin suhteiden edut ja kipupisteet tunnetaan hyvin puolin ja toisin. Siinä missä Suomella on melko vakiintuneet raamit toimia yllämainittujen valtioiden kanssa, Kiinan suhteen Suomelta uupuu selkeä toimintakehikko, joka määrittelee suhteiden dynamiikkaa. Tämä johtuu osin historiallisista syistä, sillä Kiina ei ole perinteisesti ollut Suomen kiintopisteenä – eikä Suomi liioin Kiinan.
Vaikka toistaiseksi Suomen suhteet Kiinaan ovat ongelmattomat, on kuitenkin mahdollista, että tulevaisuudessa myös Suomen Kiina-politiikka joutuu uudelleenarvioitavaksi. Suomella tuskin lienee syytä tehdä poikkeuksia tapaansa hoitaa kahdenvälisiä suhteitaan Kiinaan korkealla tasolla, mutta suhteet muovautuvat väkisinkin käytännön tasolla asiakysymysten kautta.
Suomalaisissa arvioissa esimerkiksi tunnistetaan Kiinan globaalien tavoitteiden mukana tuomat haasteet ja ongelmat. Suojelupoliisin arvioiden mukaan Venäjän lisäksi erityisesti Kiina lukeutuu niihin valtiollisiin tahoihin, jotka harjoittava vakoilua Suomen kansallisen turvallisuuden kannalta tärkeissä teemoissa, kuten teknologia-ala, julkishallinto ja 5G-verkko.
Suomi ei toistaiseksi ole ryhtynyt rajaamaan pois yksittäisiä 5G-toimittajia, kuten kiinalaista Huaweita, toisin kuin monet EU-maat. Suomi on kuitenkin pyrkinyt pitämään langat omissa käsissään asettamalla tiettyjä kansallisen turvallisuuden vaatimuksia laitevalmistajille. Selvää on joka tapauksessa, että muun Euroopan pohtiessa Huawein toiminnan rajoittamista, myös Suomen on pohdittava 5G-verkkokysymystä kansallisen turvallisuuden näkökulmasta. Unohtaa ei voi sitäkään, että Ericssonin ohella suomalainen Nokia on Huawein merkittävä kilpailija 5G:n verkkolaitemarkkinoilla.
Kiina on osoittanut myös suurta halua päästä merkittäväksi toimijaksi arktisilla alueilla. Vaikka Kiinan lisääntyvät läsnäolo voi tuoda mukanaan taloudellisia hyötyjä, riskejäkin on nostettu esille. Valtioneuvoston selvitys Kiinan arktisesta ulottuvuudesta viime vuodelta nosti huolenaiheiksi Kiinan kasvavan taloudellisen ja poliittisen vaikutusvallan, kiinalaisten sijoittajien luotettavuuden sekä taloudellisten toimijoiden kyvyn huomioida arktisen alueen yhteiskunnalliset ja ympäristöön liittyvät reunaehdot.
Oma kysymyksensä ovat myös kiinalaisen rahan tukemat infrastruktuurihankkeet Suomen suunnalla, joista erityisesti sittemmin jäihin mennyt Jäämeren ratahanke ja nyt esillä ollut tunneli Helsingin ja Tallinnan välillä ovat olleet esillä. Kiinalainen raha ei ole kuitenkaan aukotonta, jonka myös kansanedustajat Mika Niikko ja Ville Vähämäki ovat joutuneet huomaamaan. Sijoitusten mahdollinen piilo-ongelma on siinä, että lisääntyvän riippuvuuden myötä ne saattavat tarjota Kiinalle ylimääräistä vipuvartta tilanteissa, joissa se haluaa saada tavoitteitaan läpi – oli kyseessä sitten ihmisoikeuskritiikin vaimentaminen, Tiibetin tilanne tai Taiwanin kysymys.
Kiina muodostaa eräänlaisen poikkeuksen nykyisten suurvaltojen joukossa, sillä sen tapoihin edistää omia globaaleja tavoitteita ei ole Yhdysvaltain ja Venäjän tavoin kuulunut yhtä leimallisesti sotilaallisen voiman hyödyntäminen. Osittain siksi ulospäin pandapolitiikkaa harjoittava Kiina saattaa vaikuttaa lempeämmältä suurvallalta. Keskitetty valtiojärjestelmä, erilainen ihmisoikeuskäsitys sekä yhä määrätietoisempi pyrkimys vaikuttaa muiden valtioiden tapaan toimia kuitenkin välittävät toisenlaista Kiina-kuvaa. Tästä syystä ja Kiinan kulttuurisen sekä maantieteellisen kaukaisuuden johdosta Kiina-arviot ovat usein mustavalkoisia – Peking on joko uhka tai mahdollisuus.
Toistaiseksi Suomen Kiina-suhteita vaikuttaisi ohjailevan yksittäiset asiakysymykset, joka osittain kytkeytyvät laajempaan EU:n Kiina-politiikkaan, mutta joissa toisaalta on myös oma kahdenvälinen sävynsä. Suomessa on myös varmasti seurattu tarkkaan Ruotsin ja Kiinan suhteiden kehitystä sekä haluttu välttää vastaavaa suhteiden viilentymistä. Suomen julkidiplomatian lähtökohdat ovat ymmärrettäviä – harvoin pienemmän valtion päämies on ottanut tavakseen ryöpyttää tai arvostella suurvaltojen johtajia. Kipeämmistä aiheista on ollut helpompaa keskustella suljettujen ovien takana. Tarkoituksenmukaisempaa on ollut päästä tapaamisten kautta puheväleihin ja siten pyrkiä muodostamaan henkilökohtainen suhde vastinpareihin, josta voi olla myöhemmissä tilanteissa hyötyä esimerkiksi EU:n tasolla.
Oma merkittävä lisä kahdenvälisiin suhteisiin on laajempi suurvaltapolitiikan kehitys, jossa erityisesti Yhdysvaltain ja Kiinan suhteet ovat tärkeässä osassa. Sillä, että Kiina on Yhdysvaltain järjestelmätason pääkilpailija, voi olla kauaskantoista merkitystä Suomelle. Saatamme joutua joskus tilanteeseen, jossa omien transatlanttisten suhteidemme edistämiseksi meidän on asetuttava Yhdysvaltain kannalle Kiinaa vastaan tiettyjen asiakysymysten osalta – tämä potentiaalinen suurvaltadynamiikka on jouduttava huomioimaan Suomen Kiina-politiikassa.
Suomen kannalta olisi ennen kaikkea olennaista pyrkiä tunnistamaan selkeämmin sitä tapaa, jolla Kiina Suomessa toimii. On nähtävä, mitkä intressit ajavat Kiinan Suomi-politiikkaa sekä niiden sisältämät haitat ja hyödyt. Ruotsin tavoin voisi olla Suomen etujen mukaista laatia Kiina-selvitys, joka taustoittaisi kahdenvälisten suhteiden laajemman kaaren, sekä menneen että tulevan. Jotta pääsemme eroon pinnallisesta Kiina-keskustelusta, olisi kyettävä näkemään se laajempi kehikko, jossa Suomen Kiina-politiikan ehdot ja pyrkimykset muodostuvat.
