X
SULJE MAINOS
Kirjoittaja kertoo, ettei suostu puhumaan "kuntavaaleista". LEHTIKUVA / MIKKO STIG

Wille Rydman: Kielipelejä

Kirjoittaja suomii kielellisiä ilmiöitä ja pyrkimystä sanojen sukupuolineutraalistamiseen.

Kieleni rajat merkitsevät maailmani rajoja, totesi Ludwig Wittgenstein – ja oli tietysti oikeassa. Onhan nimittäin niin, että siltä osin kuin ylipäätään kykenemme jäsentämään käsityksiämme maailmasta, joudumme tekemään sen niiden käsitteiden puitteissa, jotka käyttämämme kieli meille mahdollistaa. Ei siis ihme, että kieli ja sen käyttö ovat aina olleet maailmaa muuttamaan (tai sitä hallitsemaan) pyrkivien poliitikkojen erityisen mielenkiinnon kohteena.

Jokainen kieli on omanlaisensa merkitysjärjestelmä ja viittaussuhteiden verkosto. On kieliä, joissa ei ole lainkaan sellaisia aikamuotoja, jotka keskeisellä tavalla jäsentävät esimerkiksi eurooppalaisia kieliä ja siten ajatteluamme. Monissa eurooppalaisissa kielissä taas valtaosa substantiiveista jakautuu mies- ja naissukuisiin sanoihin. Suomi puolestaan sattuu olemaan aivan poikkeuksellisen sukupuolineutraali kieli.

Kielestä toiseen kääntäminen ei siksi koskaan ole ongelmatonta. Paras ja tarkinkin käännös kadottaa aina joitain alkuperäistekstin kielellisistä ulottuvuuksista – ja vastaavasti käännös saattaa synnyttää myös uusia, kirjoittajan alkuperäistä tarkoitusta vastaamattomia merkityksiä. Vielä vaikeampaa on yrittää siirtää kielestä toiseen niitä kulttuurisia merkityssisältöjä, joita kieleen on sen puhujien keskuudessa vuosisatojen kuluessa iskostunut.

On syytä ymmärtää, että kieli ei ole pelkkä kommunikaatioväline. Se on myös vuosisatojen tai -tuhansien kuluessa rakentunut merkitysjärjestelmä, jossa vallitsee oma sisäinen logiikkansa ja johon on eri ajoilta kerrostunut osia aiempien puhujasukupolvien elämästä. Sitä kautta kieli osaltaan vaalii kollektiivista historiallista muistiamme ja ankkuroi meidät osaksi sen puhujien jatkumoa.

Aggressiivisesti tai kevytmielisesti kieltä muokkaaviin toimijoihin suhtaudun siksi samoin kuin kulttuurivandaaleihin yleensäkin. Buddha-patsaita räjäyttelevän talibanin tunnistanee vandaaliksi liki jokainen, mutta vandaaleja ovat myös ne, jotka yrittävät tehdä selvää aineettomasta kulttuuriperinnöstä, johon kielikin lukeutuu. (Sivuhuomio: myös käsite ”vandaali” on osa eurooppalaisten kielten historiallisia kerrostumia. Jos aikamme kielenneutraloijat tuntisivat historiaa paremmin, saattaisivat he vaatia senkin kieltämistä etnisesti leimaavana sanana.)

Keväällä tein moneen kertaan selväksi, etten suostu puhumaan ”kuntavaaleista”. Kyseinen uudissana on nimittäin täysin epälooginen suhteessa merkitykseensä. Eduskuntavaaleissa valitaan eduskunta ja presidentinvaaleissa presidentti, mutta Suomessa ei käydä vaaleja, joissa valittaisiin kunta. Sitä vastoin meillä käydään kunnalliset vaalit eli kunnallisvaalit, joissa valitaan valtuustot. ”Valtuustovaalit” olisivat siis täysin looginen käsite samoin kuin kunnallisvaalitkin, mutta termin ”kuntavaalit” keksijä lienee joku sellainen, joka innostuu muutoksesta enemmän kuin ymmärtää, mitä on muuttamassa.

Vaaliterminologialle tehty kielellinen väkivalta on kuitenkin vähäistä verrattuna siihen ristiretkeen (huom, taas historiallisista kerrostumista ponnistava käsite), joka paraikaa on käynnissä suomen kielen verrattain harvalukuisia sukupuolivivahteisia sanoja vastaan. Yritykset sukupuolineutraloida sellaisia käsitteitä kuin varusmies tai palomies ovat toistaiseksi edenneet hitaasti, mutta esimiesten muuttaminen ”esihenkilöiksi” on etenkin Helsingissä jo vallitsevaa todellisuutta.

Tässäkin tapauksessa ideologinen tasa-arvovimma sivuuttaa kielen sisäisen logiikan. ”Esimiehellä” on vakiintunut merkityssisältö, joka ei ole johdettavissa sen enempää sanan alku- kuin loppuosastakaan. Esimies ei välttämättä ole mies eikä hänen asemaansa määritä se, että hän on ”esi”. Tätä demonstroi esi(sic!)merkiksi se, että esivanhempamme – siis esi-isämme ja -äitimme – ovat epäilemättä olleet ”henkilöitä”, mutta heidän kutsumisensa ”esihenkilöiksi” olisi aivan yhtä päätöntä kuin esimiesten kutsuminen sellaisiksi.

Väkisin sukupuolineutraloidut – vai pitäisikö sanoa kastroidut? – sanat tekevät väkivaltaa niille kulttuurisille kerroksisuuksille ja merkityssuhteille, jotka rakentavat kielemme. Esimerkiksi talonpojalle ja talonmiehelle on omat vakiintuneet merkityssisältönsä, mutta talonpojasta ei suinkaan puberteetin jälkeen tule talonmiestä. Kyseisten käsitteiden merkityssisältö ei juonnu niiden sananmukaisesta ilmiasusta, vaan niiden historiasta. Joka yrittää niistä väkisellä häivyttää maskuliinisen konnotaation, joutuu varmasti älyllisloogisiin vaikeuksiin. (Iso osa ihmiskunnasta ei tokikaan anna sellaisten häiritä itseään.)

On tietysti vähän sääli, että naiseuteen viittaavat ammattinimikkeet ovat suomen kielessä niin harvinaisia. Minusta esimerkiksi ”lentoemo” on niin kaunis sana, että on oikeastaan kurjaa, että virallisemmin puhutaan “lentoemännistä” ja että senkin rinnalle on pitänyt tuoda vierasperäinen nimike ”stuertti”. Kun äiteyskään ei tiettävästi koskaan ole ollut kriteerinä lentoemoudelle, niin tarvitsisiko sukupuolenkaan sitä sitten olla.

Tiedostin muuten jokunen vuosi takaperin, että olen käytännössä koko ikäni puhunut nimenomaisesti ”toimittajista”. Suomen kielestä on ollut jo liki katoamassa sana ”lehtimies”. Siksi olen päättänyt, että yritän elvyttää kyseistä sanaa takaisin osaksi äidinkieltämme aina kun vain muistan. Esimerkiksi Sanna Ukkola on mielestäni aivan erinomainen lehtimies.

Aikamme ilmiöihin kuuluu sekin, että nykyisin pappien kerrotaan pikemminkin puhuvan kuin saarnaavan. Kai mukavuudenhaluinen aikamme sitten kokee jotenkin epämiellyttäväksi, jos joku ”saarnaa”. ”Puhuminen” kuulostaa vähemmän syyllistävältä. Mutta näin menetämme jälleen yhden merkitystason niissä kollektiivisen muistimme kielellisissä rakenteissa, jotka liittävät meidät osaksi kulttuurista jatkumoamme. Jos papin sanomisista pyyhitään synnintunnosta muistuttava merkityssisältö, niin jälleen on astetta ohuemmaksi käynyt luterilainen kulttuuriperintömme.

Itse asiassa juuri tämä on leimallista liki kaikille aikamme yrityksille muokata sanastoamme: sitä neutraloidaan, tasapäistetään, tylsytetään ja tyhjennetään merkityksistä. Kun mikään käsite ei saa olla kenenkään näkökulmasta edes potentiaalisesti loukkaava, syrjivä tai leimaava, johtaa se lopulta historiattomaan, vivahteista riisuttuun ja keinotekoiseen uuskieleen, jonka ilmaisuvoima samaa tahtia myös heikkenee ja köyhtyy. Sellaista kehitystä ei ainakaan kulttuuri-ihmisen tulisi seurata välinpitämättömänä – vielä vähemmän olla itse sitä edistämässä.

Wille Rydman

Wille Rydman

Wille Rydman on kokoomuksen kansanedustaja.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt