Kansalaiset näkivät Mauno Koivistossa kuitenkin paljon enemmän kuin mikä oli oleva todellisuus. Suomi koki astuneensa uuden presidentin myötä aivan toisenlaiseen aikakauteen, mutta salamyhkäinen idän suhteiden ylläpito jatkui vielä vuosia entisellään.
Ennen vuoden 1982 presidentin valitsijamiesvaaleja SDP:n, Mauno Koiviston ja neuvostoliittolaisten kesken kävi kova kuhina. Koivistoa Urho Kekkosen vallan perijäksi puuhanneet vakuuttelivat, ettei mikään tule muuttumaan. Silti Neuvostoliiton oli varmistettava: koeteltava ehdokkaaksi povatun Koiviston nöyrää uskollisuutta edeltäjänsä linjalle.
Koiviston kelpoisuuden testaajina toimivat ainakin KGB-kenraali Viktor Vladimirov (uskottu mies), NKP:n kansainvälisten asioiden apulaisosastopäällikkö V.S. Saposnikov (epäilijä) sekä Pravdan kirjeenvaihtaja Stefan Smirnov – kaikki kolme pitkään Suomen asioihin perehtynyttä valvojaa.
Ennen kuin Koivisto joutui herrojen uskollisuustestiin, Vladimirov piti valtiotieteiden maisteri Juho Ovaskan todisteiden mukaan tulevalle presidenttiehdokkaalle preppauskurssin. Näin varsinkin Saposnikovilla ei ollut aihetta epäillä Koiviston soveltuvuutta: tämän antamat vastaukset kun olivat ”oikeita”.
Ovaska kirjoittaa, ettei Koiviston henkilökohtaisista tapaamisista neuvostoliittolaisten kanssa juuri löydy muistiinpanoja. Koivisto peitteli yhteyksiään, hän halusi antaa kuvan toisenlaisesta poliitikosta Kekkosen ja tämän hovin kumartelun vaihtoehtona. Yleisö meni halpaan. Tapaamisista on kuitenkin Ovaska löytänyt välikäsien kautta tietoa. Koivisto osasi sen verran venäjää, ettei tarvinnut ja halunnut käyttää tulkkia – Kekkosen tapaan.
KGB ei ymmärtänyt Koiviston suosiota Sorsaan verrattuna
SDP ja Koivisto olivat käyneet neuvostoliittolaisten mankelissa pitkään. Ensin oli todistettava puolueen uudella ulkopolitiikalla täyskäännös. Myös Neuvostoliitto muutti 1960-luvulla suhtautumistaan sosialidemokraatteihin lännessä. Kansanrintamatoiminta katsottiin hyväksi: sosialismin ilosanomaa ei oltu kyetty edistämään ilman demareita.
Demarit pesivät lopullisesti kasvonsa Kalevi Sorsan valtaan tulon myötä. Tuolloin Koivisto kasvoi ns. korkoa Suomen Pankissa päivänpolitiikasta turvassa, vaikka huseerasi monella taholla SDP:n koneistossa ja maan hallituksissakin. Hänet koettiin asiantuntijaksi, jota kansa ei pitänyt poliittisena pyrkyrinä.
Jo vuonna 1968 SDP:n tutkimussihteeri Paavo Lipponen oli esittänyt omana arvionaan KGB-kontaktilleen, että Koivisto olisi vasemmiston yhteistoiminnalla epäilyksettä saatavissa seuraavaksi presidentiksi. KGB tinkasi tietoja muiltakin tahoilta, ja vähitellen Koivistosta alkoi tulla mielenkiinnon kohde numero yksi, varsinkin kun 1970-luvun puolivälin jälkeen Kekkonen alkoi osoittaa vanhenemisen merkkejä.
Kalevi Sorsan kansan suosio väheni liiallisen vasemmistoinnon seurauksena. Hän ei miellyttänyt kuin tiukkoja vasempia verrattuna Koivistoon, josta porvaritkin pitivät. Näin Sorsa ajoi mahdotonta sosialisointiprojektiaan ja teki julkisen likaisen työn Koiviston tuumaillessa niitä näitä. Kekkonenkin kirjoitti Koiviston vaaran aavistaen:
”Omana johtopäätöksenäni on pakko todeta, että Koiviston poliittinen arvostelukyky osoittautui heikoksi… Koivisto puhuu liian aikaiseen ja liikaa.”
Koivistoa viedään kölin alitse
Surkuhupaisaa on lukea, miten neuvostoliittolaiset käskyttivät suomalaisia Koivistoa myöten. Täällä poliittisissa piireissä luettiin Pravdaa hartaammin kuin papisto Raamattuaan. Sorsan suosion karistessa ja UKK:n haprastuessa Koivisto kyttää kuin peto tilannetta. Vuoden 1978 vaaleissa hän Kekkosen valitsijamiehenä saa eniten ääniä. Hän ei kiiruhda, vaan jaksaa odotella.
Kovisteluakin tapahtuu. Kun Koivisto pitää Pyhäsalmella heinäkuussa 1980 kyläpuheen, sitä Pravda siteeraa näyttävästi. Nyt Koivisto osaa miellyttää Neuvostoliittoa, vaikka neljän liuskan mittainen puhe ulkopolitiikasta kotiseututapahtumassa vaikuttaakin kummalliselta.
Puheitakin kritisoitiin. Eräässä puoluekokouspuheessaan Koivisto oli lausunut sanan Pohjola ennen sanaa Neuvostoliitto. Valentin Kossov, NKP:n paikallinen edustaja antoi nuhteita, ja niin seuraavassa puheessaan Koivisto muutti sanajärjestystään kuuliaisesti. Tohtori Juhani Suomi kirjoittaa Koiviston Neuvostoliitto-kumartelun alkaneen tuona vuonna.
Mutta kun Koivistolta tivataan syyskuussa Uudessa Suomessa idän suhteittensa tasoa, hän tuumaa: ”Ei ole paljon kehumista” ja ”Kyllä minä siellä olympialaisissa kävin”. Nuo repliikit, jos mitkä, miellyttivät vaalikarjaa, joka ei käsittänyt, että Afganistanin miehityksen vuoksi boikotoituihin olympialaisiin ei olisi oikeastaan pitänyt mennä.
Afganistanista taisi alkaa kommunistinen talouden liukumäki. Josif Stalinin asettama kahden viikon mittainen talvisota ja Suomen miehitys epäonnistuivat. Afganistanissa vierähti vastaavasti sotatoimissa kymmenen vuotta arvellun kuukauden sijaan.
Suorastaan hirtehinen on Ovaskan poimima F.M. Burlatskin haastattelussa luonnehdinta itäisen ystävämme ideologiasta ja toiminnasta maailmassa: ”Yhtälö on kiteytetty osuvasti: Neuvostoliitto harjoitti reaalipolitiikkaa, jossa tavoitteet olivat utopistisia.”
Hieno on myös kirjoittajan huomio hetkestä, jolloin presidentti Kekkosen todellinen terveydentila paljastui. SDP:n puoluetoimikunnassa puoluesihteeri Erkki Liikanen pähkäili tilannetta: puolueen tuli odottaa rauhassa ja katsoa mitä tapahtuisi. Keskustapuolueen sisäinen epäjärjestys antoi aiheen toteamukselle: ”annetaan muiden tässä koheltaa – – kun meillä tässä ei ole mitään suurempia ongelmia.”
SDP:n huoli oli vain varmistaa ulkopoliittisen linjan muuttumattomuus idän suurten silmissä. Puolueen kumartelu DDR:nkin suuntaan oli jo viety kritiikittömiin mittoihin.
Uskaltaapa Ovaska jopa laskea leikkiä demareiden kustannuksella. Kun Kekkoselle oli myönnetty vapautus presidentin tehtävistä, ryhtyivät puoluesihteeri Liikanen ja puheenjohtaja Sorsa uskottuineen jo rakentelemaan ”ulkopoliittista strategiaa” (!). Ovaska toteaa piruillen:
”Kokouksen pöytäkirjassa tosin ei mainita siitä mitään, että strategiaa oli pohjustettu jo parhaimpien neuvostoasiantuntijoiden kanssa kuluneen viikon aikana.”
Jos tämän kirjan lukijaksi sattuisi vähänkään suomalaiseen vilpittömään sosialidemokratiaan uskova, häntä saattaisi kohdata ainakin lievä häpeän tunne. Sama jatkuisi presidentti Koiviston toimikauden alkuvuosina aina Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiin saakka. Ja vielä kauheampaa olisi jossitella: entäpä jos Kalevi Sorsasta olisi tullut tasavallan presidentti?
Juho Ovaska: Mauno Koiviston idänkortti. Sotamiehestä presidentiksi. Otava 2017.
