Kauppalehdessä oli joulun jälkeen (KL 28.12.2015) Ruotsin keskuspankin entisen pääjohtajan Bengt Dennisin mielenkiintoinen haastattelu. Hän oli pääjohtaja vuosina 1982–1993 ja seurasi läheltä sekä Ruotsin että Suomen EMU-päätöksiä. Dennisin mukaan erilaisten päätösten takana oli turvallisuuspolitiikka: ”Ensisijainen syy Suomen ratkaisuun oli tietääkseni turvallisuuspoliittinen harkinta. Sen sijaan Ruotsi saattoi katsoa ensi sijassa taloudellisia perusteluja.”
Tämä tulkinta elää Suomessakin vahvana. Etenkin vanhemmat ekonomistit nojaavat usein siihen epävirallisissa keskusteluissa. Argumentti kuuluu, että taloudellisessa mielessä ei-euroa tai euroon vaihtoehdot olivat etukäteen hyvin lähellä toisiaan, mutta ratkaiseva ero tuli turvallisuuspolitiikasta. Sama argumentaatio tuli esille myös Baltian maissa, kun he liittyivät euroon. Kun ovi oli kerran aukaistu, siitä oli syytä hypätä sisään kaikilla tavoin. Ruotsilta tämä motivaatio on puuttunut.
Tämän tulkinnan haaste on, että turvallisuuspolitiikasta ja Suomen EMU-päätöksestä on erittäin vaikea löytää dokumentaatiota tai kotimaista analyysia. Oliko näin oikeasti ja miten tästä pitäisi tänään ajatella? Ovatko 90-luvun alun oletukset edelleen relevantteja? Voi olla, että näissä kysymyksissä vaikuttaa edelleen YYA-Suomen perintö. Olemme tottuneet ajattelemaan tiettyjä turvallisuuspolitiikan kysymyksiä liiankin hyvin rivien välissä. Toinen vaihtoehto on, että kysymyksessä on myytti, jolla ekonomistit myös työntävät vastuun euro-päätöksestä muille yhteiskuntapolitiikan lohkoille.
Yhteisellä valuutalla on kuitenkin myös suoria valtion kokonaisturvallisuuteen liittyviä yhteyksiä. Erityisesti kysymys on kriisiajan rahoituksesta.
Sotilaallisen kriisin uhatessa valtion rahoituksessa tapahtuu voimakas muutos. Valtion rahoituksen tarve nousee yleensä äkillisesti, kun kriisiin varautuminen ajaa kaiken muun yli. Samaan aikaan normaalit rahoituskanavat uhkaavat mennä kiinni. Muutokset voivat olla erityisen dramaattisia, jos ja kun valtion odotetaan menettävän merkittävän osan tai kokonaan taloudellista ja teollisesta pohjastaan. Voittajat eivät yleensä huolehdi häviäjän veloista.
Yksi keskeinen kriisirahoituksen lähde on keskuspankki. Tällöin tapahtuu jotain samankaltaista kuin pankkikriiseissä. Valtion ja pankkijärjestelmän lyhytaikainen rahoitushuolto pitää hoitaa hätärahoituksella, jota voi kotimaassa tarjota vain keskuspankki. Linkki historiassa on ollut erittäin keskeinen. Esimerkiksi Iso-Britannian ja Ranskan keskuspankit perustettiin nimenomaan sodankäynnin rahoituksen helpottamiseksi.
Euromaat ovat tässä suhteessa erityisessä asemassa, koska niillä ei valtioina ole enää itsenäistä keskuspankkia. Kriisitilanteessa hätärahoitus pitää hoitaa Frankfurtin kautta. EKP:ssa tilanne on samala hyvin poliittinen. Voiko yhteinen keskuspankki kieltäytyä hätärahoittamasta yksittäistä sotilaallisen kriisin kourissa olevaa valtiota?
Vertailukohta koettuun eurokriisiin on hyvä. Ajatusharjoituksena voidaan ajatella tilannetta, jossa Kreikassa ei olisi ollutkaan puhdas budjettialijäämän paisuminen vaan sotilaallinen kriisi. Miten euroalue olisi reagoinut silloin? Kuinka Suomi reagoisi tilanteeseen, jossa osallistuisimme de facto geopoliittiseen kriisiin rahoituksen yhteisten kanavien kautta? Ajatusharjoituksen voi tehdä myös Suomea maantieteellisesti läheisimmillä mailla tai koskien Suomea itseään.
Yhteinen valuutta ja itsenäistä keskuspankista luopuminen on ollut erittäin kauaskantoinen päätös. Itsenäisestä keskuspankista luopuneet valtiot ovat luovuttaneet keskeisen osan valtiollisesta itsenäisyydestään yhteiselle päätöksenteolle. Samalla on luotu voimakas keskinäisten riippuvuuksien yhteys. Nämä riippuvuudet tulevat esille parhaiten kriisien aikana, kuten eurokriisin yhteydessä jo opimme.
Kirjoittaja Risto Murto on työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja.
