Myytti Tali-Ihantalan torjuntavoiton ihmeestä heinäkuussa 1944 saa tässä kirjassa lievän kolhun. Bair Irincheev palaa kolmen liittolaismaan johtajan neuvotteluun Neuvostoliiton Teheranin-lähetystössä joulukuun ensimmäisenä päivänä 1943. Siellä brittipääministeri Winston Churchill, generalissimus Josif Stalin ja presidentti Franklin D. Roosevelt tiesivät natsi-Saksan häviävän sodan ja ottivat mittaa toisistaan: kuinka maailma jaettaisiin.
Irincheev kertaa tulevien voittajien sanailua. Hän toteaa suomalaisten sotahistorioitsijain liian usein unohtavan Teheranin keskustelut. Tali-Ihantalassa puna-armeijan hyökkäys pysähtyi, vaan ei ainoastaan suomalaisten vastarintaan. Heinäkuun puolessa välissä alkoi asemasota, koska Stalin käänsi katseensa Narvaan ja Baltiaan. Berliiniin oli myös kiire. Teheranissa oli sovittu jo jopa sotakorvauksista ja ettei Suomea miehitetä. Stalin ei siis saanut vapaita käsiä Suomen suhteen.
Kun venäläisittäin kertaa Kannaksen kesän 1944 suurtaisteluja, näkökulma on toinen, mihin suomalaiset sotaa selittävät ovat tottuneet meitä opastamaan. Bair Irincheev on helsinkiläinen, mutta hänen valitsemansa katsantokanta perustuu mielenkiintoisiin venäläisiin lähteisiin. Hän on Kannaksen sotamuseon johtaja. Hän on julkaissut myös Talvisota venäläisin silmin -teoksen.
Stalin oli määräilijä
Stalinin olisi luullut talvisodassa oppineen, ettei suunnitelmia kannata mitoittaa mahdottomuuksiin. Oulua ei valloitettu, hyökkäys lyötiin. Suomi kukistui Kannaksella. Stalin ei uskonut, jos hänelle kerrottiin ikäviä asioita. Saksan hyökkäys itään kesäkuussa 1941 tuli täytenä yllätyksenä. Pessimistit saivat kuulla kunniansa.
Ennen hyökkäyspäätöksiä Stalin kuunteli Karjalan rintaman komentajaa Kirill Meretskovia. Tämä erehtyi kuvailemaan suomalaisten puolustuksen lujuutta, hyökkäys Kannaksella heikentäisi voimia muualla. Hän kypsytti Stalinin varotuksillaan, joka keskeytti puhujan ja riehaantui:
”Mitäs te oikein meitä pelottelette noilla leluillanne? Vihollinen on tainnut hypnotisoida teidät puolustuksellaan… Vähän epäilen, kykenettekö te tämän jälkeen suoriutumaan tehtävästä, jonka saatte.”
Seuraavana päivänä Stalin kuunteli tyynempänä kenraaleittensa tarpeita ja lisäsi läpimurtoon tarvittavia voimia, mutta piruili Meretskoville:
”Toivotan onnea! Säikyttäkää te mieluummin vihollinen, älkää antako sen säikyttää teitä.”
Kun sitten puna-armeija ryhtyi hyökkäysvalmisteluissa muutaman viikon loppukiriin, kenraalit osasivat työnsä. Nyt he saivat toteuttaa sen ilman isä aurinkoisen epäilyjä.
Suomi vuolee puhdetöitä, puna-armeija tuo joukkoja
Kirjassa kuvataan valtaisaa sotavoimien keskittämistä Leningradin länsipuolelle. Kuukautta ennen suurhyökkäystä hyökkääjä määräsi radiohiljaisuuden. Toki suomalaiset osasivat siitä tehdä johtopäätöksiä, mutta erilaiset havainnot rintamalinjojen takaa eivät menneet Mikkelissä perille.
Niin suomalaiset kuin puna-armeijakin olivat mieltyneet runsaan kahden vuoden leppoisaan asemasotaan. Kahakoita käytiin, mutta viholliset saattoivat vuorotellen peseytyä saman järven vastakkaisille rannoilla ilman, että laukaustakaan ammuttiin. Tykkimies Pavel Ivanovits sai komentajaltaan kiikarikiväärin ja oli harmissaan – hyvä ampuja kun oli – etteivät rintamajermut sallineet ammuskelua, rauhaisa lekottelu olisi loppunut. Niinpä Leningradin rintamalla vitsailtiin:
”Mitkä kolme armeijaa eivät käy maailmansotaa? – Ruotsin armeija, Turkin armeija ja 23. armeija” (viim. mainittu NL:n armeija Kannaksella).
Puna-armeija lavasti Kannaksen hyökkäyksen suuntautuvaksi kohti Narvaa. Sille suunnalle rakennettiin ja sijoitettiin kulisseja, siirtyvät tykistöjoukot eivät saaneet avata tulta, lentoja Kannaksen yllä kiellettiin. Tiet rintamalle vartioitiin ja opastus järjestettiin huolellisesti.
Naamioinnit varmistettiin omista asemista otetuin ilmakuvin: paljastuiko niistä omat keskitykset. Kymmenen divisioonan, kolmentuhannen tykin ja huollon siirtäminen salassa ei ollut helppoa. Osa joukoista kuljetettiin huomaamattomasti läpi Leningradin kaupunkiliikenteen seassa. Paljon tihkui kuitenkin suomalaisille tietoa, mitä oli tulossa. Irincheev luonnehtii Suomen ylimmän sotajohdon asennetta itsepetokseksi.
Rauhanteon viivyttely tuli molemmille kalliiksi
Kannaksen suurhyökkäys tuli osapuolille yllätyksenä. Suomalaiset olivat päästäneet liki kymmenen tuhatta sotilastaan kylvölomille, Marskin kenraalit olivat eripuraisia, ja herra itse usein huonolla tuulella. Puna-armeija oli puolestaan ällistynyt omasta vauhdistaan: panssarikärjet saattoivat edetä alle kahdessa vuorokaudessa liki 40 kilometriä.
Päähyökkäyksen kohteeksi joutunut suomalainen JR 1 yksin menetti päivässä yli 800 miestä, kolmannen osan vahvuudestaan. Henkiin jääneistä osa juoksi lisäksi pakoon. Viipuri luovutettiin – tällä kertaa juuri niin kuin Stalin oli kenraaleiltaan vaatinut – kymmenessä vuorokaudessa.
Jatkosota päättyy useimmissa venäläisissä sotahistorioissa juuri siihen, Tali-Ihantalasta ei puhuta, suuri isänmaallinen sota jatkui silloin jo Narvan rintamalla.
Irincheev heittää pahoja kysymyksiä suomalaisille. Miksi maa ei halunnut tehdä rauhaa jo edellisenä kevättalvena? Tappio oli täysin varmana edessä, liioiteltiinko saksalaisten uhkailuja? Kuinka viisas oli silloin suomalainen poliitikko? Entä sotilaat?
Kirjoittaja vertailee taulukkona Neuvostoliiton rauhanvaatimuksia 29. maaliskuuta ja 4. syyskuuta samana vuonna (sellaisina kuin ne aseleposopimukseen merkittiin). Olivatko maaliskuun vaatimukset todella mahdottomia? Jokainen voi lukea ja ymmärtää taulukkoa halujensa mukaan.
Syyskuun vaatimuksista pahin oli Porkkalanniemen vuokraaminen NL:lle sotilastukikohdaksi, alle 40 kilometrin päässä maan pääkaupungista: Porkkala oli ”Suomen sydämeen suunnattu pistooli”.
Irincheev lopettelee kirjaansa lainaamalla suurlähettiläs Max Jakobssonin lausumaa Tali-Ihantalan ”torjuntavoiton avanneen tien rauhaan”. Ylistävimmät sankaruuden ihannoijat ovat väittäneet Neuvostoliiton jopa joutuneen pyytämään rauhaa, kun sen tappiot olivat olleet niin suuret.
Irincheevin taulukko tarjoaa historian ystävälle nautinnon: jälkiviisauden onnen. Sankaruus on suhteellista. ”Voitolla on monta isää, mutta tappio on aina orpo”. Jos vaikka Tali-Ihantala voitettiin, sota hävittiin.
Bair Irincheev: Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin. Minerva 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.
