Kenties yksinäisin suomalainen poliitikko oli Kekkosta ja kommunismia vastaan

Kenties yksinäisin suomalaisen politiikan tekijöistä oli kansanedustaja ja puoluejohtaja Georg C. Ehrnrooth, joka uskalsi olla Urho Kekkosta ja kommunismia vastaan.

Tohtori Riku Keski-Rauska kertoo tuoreessa Georg C. Ehrnrooth -elämänkerrassa, miten poliitikosta voi tulla täysin oikeutetun kriittisyytensä seurauksena hyljeksitty, vihattu ja vaaralliseksi noiduttu.

Georg C. Ehrnroothin (27.7.1926 – 17.10.2010) haukkumisesta ja pilkkaamisesta tuli Kekkos-uskollisuuden yksi ilmaisumuoto. Se oli valtakunnallinen hartaudenosoitus, jolla todistettiin kuuluminen YYA:n nöyrään palvontaan, jäsenenä parempien ihmisten kirkkokuorossa.

Keski-Rauskan väitöskirjaan perustuva elämänkerta on yhdessä mielessä kirja sankaruudesta, toisessa merkillinen, lähes uskomaton kuvaus vastaanhangoittelusta, Kekkos-vastaisuudesta ja vuosikymmeniä kestäneestä katkeruudesta, vihastakin. Uuden Suomen päätoimittaja Pentti Poukka kuvasi aikoinaan UKK-suhdettaan: ”Kekkonen vihasi minua mutta kyllä minäkin häntä.”

Ensimmäisen poliittisen järkytyksen Ehrnrooth koki, kun Suomen ja Neuvostoliiton tehtyä rauhansopimuksen alkoivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit. Hän kauhistuu, miten on mahdollista, että tuomiot langetetaan jälkikäteen sorvatun lain perusteella. Se oli Matti Kuusen kommenttia lainaten ”hermojärkytys”.

Ehrnroothin silmissä luottamus silloiseen oikeusministeri Urho Kekkoseen romahtaa. Tämä kun toimi asiassa hyvin aktiivisesti: myötäili kansanedustaja Hertta Kuusisen (neuvostodiktaattori Josif Stalinin lähipiiriin paenneen Otto Wille Kuusisen tytär) neuvoja ja lisäilipä syytettyjen joukkoon omia vihamiehiään.

Vielä hetkeä aiemmin Kekkonen oli jatkosotamme vankka tukija. Takinkäännös oli taitava, ja lupaili tulevaa veljeilyä Stalinin kanssa.

Toinen hermojärkytys oli edelliseen verrattuna totaalisempi. Kekkosen uudelleenvalinnan varmistamiseksi puolueet pakotettiin hyväksymään päätös ilman vaaleja, hallitusmuodon vastaisesti.

Kekkonen kieltäytyi ehdokkuudesta, jos normaalit vaalit olisi ollut pakko pitää. Istuva presidentti kiukutteli kuin pieni lapsi. Ja hovi kumarsi. Vain kourallinen avainhenkilöitä esitti avoimen paheksuntansa. Tuolloin oli enemmän kuin perusteltua kysyä, oliko Suomi demokratia.

Hyödyllinen kivi Kekkosen kengässä: hyttynen astuu elefantin varpaalle

Ehrnroothin toiminta ja oppositiojulistus häiritsi suomalaista alistuneisuutta. Häntä voisi verrata kirjailija Vaclav Haveliin, joka neuvostomiehityksen oloissa pysyi uskollisena läntisille demokratian ja oikeusvaltion arvoille. Havel oli miehittäjien syrjimä aina vuoteen 1989 saakka.

Oivallisen kuvan ns. reaalipolitiikasta antaa Havelin vankityrmäkohtalon rinnalla se, että samaan aikaan Kaarle Nordenstreng (Neuvostoliiton ohjauksessa olleen KGB-liitännäisen IOJ -toimittajajärjestön puheenjohtaja) ajeli edustusautossaan ympäri Prahaa.

Meillä Suomessa elämä ja tunnelma eivät vaihtuneet edes vuonna 1982. Täällä ei vieläkään koeta tarpeelliseksi tutkia ja hutkia niitä, jotka olivat opportunismillaan syylliset mielipiteenvapauden ehkäisyyn.Päinvastoin, DDR:n ja kommunismin ystävät istuvat yhä palkintoasemissaan.

Oli Ehrnroothista hyötyäkin. Presidentinvaalien poikkeuslaki pakotti hänet sotaan Kekkosta ja kommunismia vastaan. Näin vallassaolijat saattoivat todistaa, kuinka vaarallinen tilanne maassa oli. YYA-ystävyys oli uhan alla.

Ehrnroothilla oli kuitenkin varsin vähän liittolaisia, Perustuslaillinen Kansanpuolue sai muutaman eduskuntapaikan. Tunnusomaista ilmapiirille oli, että puolueelle annettiin eduskunnassa ryhmähuoneeksi pieni, ikkunaton tila. Kaikkien eduskuntaan valittujen kunnioittaminen oli liikaa.

Paljon kulttuuriväkemme on parjannut Yhdysvaltain sotien jälkeisten vuosien ns. Hollywoodin kommunistijahtia ja leimaavia nimilistoja. Miksi ihmeessä meillä ei kerrota, ketkä olivat omassa maassamme vastaavanlaisen syrjinnän ylläpitäjiä?

Suomi, Kekkonen ja Neuvostoliitto saivat oivallisen sylkykupin. Kaikki muut puolueet kävivät kilvan rauhanhäiritsijöitä vastaan. Pahimmat aggressiivisuudessaan olivat Keski-Rauskan mukaan käännynnäiset, eli kokoomus ja RKP. RKP oli sentään hallituskelpoinen, mutta kokoomus oli paitsiossa aina vuoteen 1987 saakka, mielistelevistä yrityksistään huolimatta.

Eristäytynyt julistaja – omastakin syystä

Riku Keski-Rauskalle Ehrnrooth-projekti on ollut yli kymmenen vuoden kakku. Ensin oli pro gradu. Henkilö, asema ja suomalaisen yhteiskunnan ilmapiiri ovat melkoisella varmuudella olleet piinaavia, mutta yhteistyö päähenkilön kanssa on helpottanut faktametsästyksessä. Sitten väitöskirja ja siitä jalostettu elämänkerta.

Kyllä hirtehisiäkin kohtauksia kirjasta voi lukea. Ehrnroothilla oli erinomaiset suhteet Yhdysvaltoihin. Maailman keskeiset valtiomiehet kohtasivat vuonna 1975 Helsingissä. Eräillä kutsuilla Yhdysvaltain presidentti Gerald R. Ford hihkaisi: ”Hey George!” Tilanne oli kurja lähietäisyydellä olleelle Urho Kekkoselle, jonka hovista kellään ei ollut noin rentoja suhteita yhteenkään päävieraista.

Ehrnrooth istui 40 vuotta Helsingin kaupunginvaltuustossa. Sielläkin toimiessaan häntä pilkattiin. Synniksi nähtiin se, että hän taisteli vanhusten sosiaalipalvelujen turvaamiseksi. Herkullinen oli tilanne, joka syntyi, kun Korkeasaareen kaupungilla oli varaa rakentaa apinalinna, vaikka rahoja vanhusten palveluihin ei riittänyt. Arvostelijain mielestä oli väärin ajaa vanhusten asiaa. Oliko se todella väärin? Ei ainakaan tyhmää, äänimäärä kasvoi.

Synniksi nähtiin aluksi myös se, että Mauno Koiviston asettuessa presidenttiehdokkaaksi Ehrnrooth oli valmis liittymään Koiviston kannattajien joukkoon. Sekös oli demareille kiusallista. Neuvonpito rakensi sovun.

Kun Urho Kekkonen sairastui, erosi ja kommunistinen järjestelmä romahti, Ehrnrooth pehmensi arvosteluaan. Hänen kertomansa mukaan vähitellen maamme jotkut avainhenkilöt hiljaa tunnustivat, että hän oli ollut oikeassa. Pahimmat viholliset poistuivat, vaan tuliko tilalle tyhjyyden tunne?

Myös Mauno Koiviston presidenttikaudella Ehrnrooth korotti äänensä. Esimerkiksi Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden tapahduttua Neuvostoliitto kertoi asiasta tietoja 68 tunnin viiveellä. Suomelta meni kokonaista 16 vuorokautta, ennen kuin maan hallitus kykeni valistamaan asiassa eduskuntaa. Koivisto kritisoi rajusti Ruotsin energiaministeri Birgitta Dahlia ja läntistä mediaa. Tietoja saimme kuitenkin lähinnä Ruotsista. Se oli suomettuneisuutta.

Kovasanaisena puhujana ja kirjoittajana Ehrnrooth ajoi itsensä nurkkaan. Hänen vaimonsa kuoli, ja lapseton Ehrnrooth jäi yksin. Sukulaisistakaan moni ei ollut häneen läheisissä väleissä. Hän kieltäytyi muuttamasta palveluasuntoon. Ehrnrooth eristäytyi Pietarinkadun työhuoneeseensa. Siellä hän myös kuoli, vaikka kuolinpaikaksi kerrottiinkin koti. Koti tuo työhuone oikeastaan olikin.

Riku Keski-Rauska: Yksinäinen Ehrnrooth. Georg C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa. Otava 2015.

Toimittaja: MARKKU JOKIPII.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt