Keskustan valtakunta. Kertomus rahasta, vallasta ja korruptiosta sisältää sellaisia syytöksiä ja johtopäätöksiä, että ihme on, kun niitä ei viety raastupaan. Toimittajat Jyri Hänninen ja Jarno Liski kasaavat keskustalaisten poliitikkojen niskaan hurjan syyteryöpyn. Hiljaiseksi keskustan ovat tehneet monet tutkinnat, epäilykset ja muutamat tuomiot. Rahanteko vaikuttaa hämärämiesten kikkailulta.
Poliittisen tuen hankintatapoihin piti tulla muutos, kun kettumaisuudet ja oudot keinot paljastuivat. Kansanedustaja Timo Kalli meni A-studion haastattelussa möläisemään rahan hankinnasta ja sen läpinäkyvyydestä. Kävi ilmi, ettei hän ollut piitannut saamansa tuen ilmoittamisvelvollisuudesta, eikä moni muukaan ollut tehnyt niin. Alkoi uusi paljastusten ja moralisoinnin aika. Homma ei ollut siistiytynyt, vaikka niin oli päätetty.
Luottamus politiikan tekoon ja puolueiden saaman rahallisen tuen puhtauteen koki romahduksen – taas kerran. Osoittautui, että varsinkin kuntatasolla poliitikot toimivat itsensä vartijoina, kuin pukit kaalimaalla. Erityisesti suuret puolueet häärivät miten halusivat, tavoilla, joilla ei demokratian toteutumista aina tuettu. Suuri oli kaunista kunnissa, jossa kaverit olivat keskenään kavereita. Toki: uskoa omaan aatteeseen, puolueeseen ja sen puhtaisiin toimintatapoihin vannottiin.
Keskusta on tämän mielipidekirjan pääsyytetty. Osa ilkeistä tapauksista lankeaa kokoomuksenkin piikkiin, mutta valtaisa – liki paratiisieduista täällä kotimassa nauttiva punainen pääoma unohtuu kirjassa täysin.
Keinot on monet, sano akka
kun kissalla pöytää pyyhki
Kirja kertaa maalaisliiton ajat nopeilla huomautuksilla. Kun tullaan tämän vuosituhannen tuntumaan, jännitysmomentit kasvavat. Keskustaa lähellä olevat poliitikot ja heidän tukenaan olevat liikemiehet muodostavat uskomattomia verkostoja sekä yritysketjuja. Hyväntekeväisyys, rakentamisen ja tonttien kaupankäynnillä siirrellään kasvavia rahasummia, välillä operoidaan Virossa ja Puolassa. Joudutaan kiinni ja taas jatketaan.
Nuorisosäätiö on yksi keskustalaisen rahanjaon keskeinen operaattori. Sen yliovelat avainhenkilöt ja liian innokkaat liikemiehet sotkeutuivat omiin harppauksiinsa. Maallikkolukijaa (= puoluetaktiikasta tietämätön) ihmetyttää, miten on mahdollista, että valtakunnan johtavilla paikoilla yhä olevat tai huipputehtävänsä jättäneet ovat noin menettäneet itsekritiikin.
Seppo Kääriäinen, Esko Aho, Mari Kiviniemi ja Matti Vanhanen ovat halunneet väen väkisin pesiytyä luottamustehtäviin vailla kykyä edes laskea, monessako ovat mukana. Kun tiedotusvälineet ovat ryhtyneet selvittämään näitä verkostoja, vakio selitys on ollut, ”etten enää muista, minulla ei ole arkistoja”. Mikä heitä on tuossa mitä kummallisimpien yritysryppäiden edunvalvonnassa on kiehtonut: kokouspalkkiot, rahakangastukset, valta, halu tietää kaikki?
Mielipidekirjan aineistoa setviessä tulee välillä ihmetelleeksi kirjoittajien nuuskintahalun loputtomuutta, välillä jatkuvasti kasautuvaa sekasotkua. Edes yhteiskuntaelämämme huippuhenkilöt eivät näytä tajuavan, miltä tuo näyttää. Yksin keskustalaisten rahasampona toiminut Nuorisosäätiön on onnistunut tämän vuosituhannen puolella lypsämään tukea Raha-automaatti yhdistykseltä yli 35 miljoonaa euroa. Miltä se näyttää?
Miksi printtimedia ”väsyi”
Jos poliitikot osoittautuvat kirjassa velmuiksi ja kiemurtelevat useassa kuviossa muistamattomuuden turviin, ei hurraahuutoja aina ansaitse heidän kiusanaan oleva ”kriittinen” media.
Pääministeri Juha Sipilän ja Yleisradion toimittajien välien tulehtumisesta alkanut ns. Ylegate-kärhämä loukkasi toimittajien itsetuntoa. Sipilä pui viesteissään nyrkkiä toimittajien suuntaan, jotka kokivat koskemattomuuttaan loukatuksi. Kyse oli Sipilän sukulaisten omistaman Karela Steel –yhtiön ja Terrafamen keskinäisestä sopimuksesta.
Tekijät kertaavat Ylegaten, vaikka toinen heistä on asiassa liki enemmän asianosainen kuin Sipilä itse. Olin paikalla, kun Ylegatea käsittelevä kirja Akateemisessa Kirjakaupassa julkistettiin pari vuotta sitten. Se oli syvästi loukkaantuneiden ja esimiehensä Atte Jääskeläisen ahdingosta ilakoiva, hurmoshenkinen kokous. Osataan sitä Helsingissä, jopa hartaammin kuin seuroissa Pohjanmaalla.
Kaiken lopuksi oikeuskansleri katsoi, ettei Juha Sipilä itse uutisaiheen kannalta ollut toiminut edes moitittavalla tavalla. Toimittajien mielestä moitittavaa taisi olla sittenkin vain siinä, että Sipilä hikeentyi toimittajien esittämistä syytöksistä. Mikä oli ymmärrettävää ja inhimillistä. Mitähän se Mauno Koivisto sanoikaan hikeentymisestä, po. provosoimisesta ja provosoitumisesta?
Vaalirahakohun piti puhdistaa suomalaista poliittista rahoitusta. Niin punaisella kuin porvaripuolella vaalitukea annetaan ja otetaan. Vain läpinäkyvyys ja pelisääntöjen noudattaminen varmistavat sen hyväksyttäväksi.
Kirja kertoo, että jossakin vaiheessa medialta loppui turnauskestävyys. Miksi? Onko kukaan koskaan edes ääneen uskaltanut kysyä: ketkä pimeästä ja toisaalta näkyvästä vaalirahasta vaaleissa ehdokkaina olevien lisäksi hyötyvät? No tietenkin suuren levikin mediatalot, vaalista toiseen. Tuohon kirjoittajilla rahkeet tai uskallus eivät ole riittäneet. Eikä siinä kyse ole laisinkaan kokonaan toisesta, täysin eri asiasta.
Jyri Hänninen & Jarno Liski: Keskustan valtakunta. Kertomus rahasta, vallasta ja korruptiosta. Into 2019.
