X
SULJE MAINOS
Kata Jouhki. (Osa kirjankannesta, Siltala)

Kauppahuoneen matriarkka rikkoi oman aikansa lasikaton

Kata Jouhki oli partiopomo, josta tuli metsäneuvos – kiitos Brofeldtien mahtisuvun.

Ensin oli metsä, sitten sillä rikastuneet Brofeldtit, sitten menestyneen Timo Brofeldtin (1894-1951) tytär Kata (Eva Catharina Elisabet), tuleva Jouhki (1921-2008). Kun luonne on sopiva, on suku- ja perhetaustan henkisestä ja aineellisesta varakkuudesta hyvä ponnistaa. Tuntemattomuudesta tulijan olisi vaivalloista nousta yhteiskunnan rappusia. Nyt käytössä oli liukuportaat. Niitäkään ei ehkä tarvittu – yhteiskunnan ylätasanteella kun oltiin jo valmiiksi.

Raha, suhteet ja tarmo ovat hyvät edellytykset onnistua. Kata joutui kuitenkin kokemaan pätevien kaikki tietävien miesten maailmassa kitkaa. Esimerkiksi pyrkiminen ja pääsy opiskelemaan metsänhoitajaksi oli Katan isälle kuin punainen vaate. Metsänhoitajat olivat liki kaikki miehiä, opiskelu ja työnteko kiinteä osa sovinistista äijien puuhastelua.

Tuota osin jo mennyttä maailmaa kuvastaa tämän jutun kirjoittajan oma kokemus. Olin menossa erään asiakkaani, metsäteollisuusklusterin konttorirakennukseen, jättänyt juuri palttooni vaatekoukkuun, kun kuulin isäntäni ärjäisevän: ”Älä perkele siihen jätä, se on akkojen naulakko”.

Katan aikeita liittyä suvun viitoittamalle tielle estelivät niin isä kuin tuleva aviomieskin Leo ”Leka” Jouhki. Lempinimi taisi olla enne karjalaisen kyläkauppiaan pojan kehittymisestä helsinkiläiseksi ökyliikemieheksi ja kauppaneuvokseksi. Lapsuudesta asti Kata sai tukea isoisältään, jonka luona perheen lapset viettivät kesiään. Isoisät olivatkin usein menestysperheiden niitä rennommin jo elämän ottavia.

Suomenmielisyys ja partioliike

Katan nuoruus oli eloa suomalaisuuden ihannoinnin merkeissä. Vuoden 1935 aikana arvioidaan 100 000 suomalaisen kääntäneen nimensä pois ruotsinkielisestä. Kata teki sen luopumalla juhlallisista sukuunsa liittyvistä etunimistään, ja ilmaisi silläkin olevansa eri leirissä vanhempiensa kanssa. Kieliriidat äityivät välillä käsirysyiksi. Hurraat Kustaa Adolfille eivät miellyttäneet.

Partioliike tarjosi nuorille sotia edeltävinä aikoina mainiota suomalaisisänmaallista puuhastelua. Siinä Kata alkoi kunnostautua aktiivisuudellaan. Hän oli poikamainen tyttö – liki urheiluhullu, joka nöyryytti jopa ystäväperheen pojan. Kata voitti koulun hiihtokilpailussa tulevan Otavan hallitsijan Heikki A. Reenpään.

Pian Katasta tuli innokas partiolainen, saipa hän kohta johdettavakseen oman tyttöryhmän. Siitä alkoi läpi elämän jatkunut halu kuulua kiinteästi partioliikkeeseen, joka sotien jälkeen suuntautui myös muuhunkin kuin solmujen tekoharjoituksiin tai nuotiontekokilpailuihin.

Vähitellen yhä lisääntyvässä määrin liike muotoutui Suomen nuorisoa yhdistäväksi tekijäksi. Suuri projekti oli erityisesti poikien ja tyttöjen partiotoiminnan sulattaminen yhdeksi mahdollisimman kattavaksi ja tasa-arvoiseksi järjestöksi. Siinä olikin kahtiajakautuneella jalolla asialla monta ongelmaa ratkottavana, joista ehkä viimeisin oli päästä reiluun sopimukseen ylimmän johtajan vaihtamisesta aika-ajoin ja vuorotellen tyttö- ja poikaryhmittymien kesken.

Ura partioliikkeen vaikuttajana sai vauhtia tietysti perhetaustan suomista yhteiskunnallisista kontakteista. Samalla kun hän alkoi saada vastuuta myös perheyrityksen piirissä, hänen näkyvyytensä parani: tyttöjen partioliike tarvitsi tuekseen ja puolestapuhujakseen arvostettua liike-elämässä ansioitunutta kohtajaa.

Kata ei ollut kotiäiti

Marko Paavilainen kuvaa Kata Jouhkin elämänkerrassa virallisten kehityskulkujen lomassa tämän ajatuksia hyvän lähdeaineiston turvin. Kata piti päiväkirjaa, säilytti saamiaan kirjeitä ja kommentoi tapahtumia eloisasti. Ensimmäiset viinin kulaukset, poikaystävät ja henkilökohtaiset tunnetilat ovat totta ja siis uskottavia.

Paavilainen on kunnostautunut partioliikkeen historioitsijana, mutta ehkä tähänkin kirjaan olisi lisää ruutia saattanut tuoda, jos Paavilaisessa olisi ollut hiven uskallusta askel kohti Raija Orasen, Johanna Venhon tai Martti Backmanin lajityyppiä. Pieni mielikuvituksen irrottelu olisi ollut toki riski mutta lisämauste.

Kata Jouhkin oli mahdollista paeta kotoa yhteiskunnallisten harrastustensa pariin: partioliike- ja Zonta-järjestöt vaativat aikaa niin kotimaassa kuin ulkomailla. Ja koska aviomies Leo oli vaativaa liike-elämää viettävä pyyhältäjä, hyvä kotiapulainen oli tarpeen. Arkkitehtien Keijo Petäjä ja Ilmari Tapiovaaran sommittelema kotia Helsingin Lauttasaaressa asusti kuusihenkinen perhe.

Työnjako perheyhtiö Thomestossa jakautui siten, että aviomies Leo hoiti liike-elämöinnin, joksi tuon ajan tirehtöörin toimia voisi kuvailla. Kata puolestaan toimi hallinnon parissa. Vähitellen neuvoksen otteisiin mieltynyt Leo julisti, että heidän yrityksessään vallitsee mies ja ääni –periaate, jossa hän on se mies. Koti toimi usein myös pitkien työhön liittyvien illanistujaisten näyttämönä.

Maan tapa: tyrannien korruptointia

Hiukan puistattavaa näin jälkiviisauden turvin on lukea idänkauppaan liittyneistä korruption kuvioista. Kun äijät söivät ja ryypiskelivät Savoyssa parasta mahdollista, rouvat kävivät Stockmannin tavaratalolla ostoksilla – ilmeisesti vailla limiittiä. Ja isäntä maksoi silmiään räpäyttämättä laskut.

Vuonna 1984 DDR:n valtionpäämies Erich Honecker oli metsästysvieraana isäntinään Thomesto ja sen Jouhkit. Kata istui ainoana naisena pöydässä, pariskunta Honeckerin molemmin puolin. Valtiovalta hyödynsi yksityisten anteliaisuutta. Mukana oli myös presidentti Mauno Koivisto, joka taputti tahtia, kun ”demokraattinen” valtiomies lauloi. Samaa suvaitsevaista ja nyökyttelevää vieraanvaraisuutta osoitettiin myös Tehtaankadun väelle. Kuuliaisuus vaimensi omantunnon häiriötekijät.

Marko Paavilainen: KATA, metsäneuvos ja järjestöjohtaja Kata Jouhki. Siltala 2021.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt