LEHTIKUVA/RONI REKOMAA

Olli Luukkainen: Kasvatammeko vastuuseen vai oikeuksiin?

Suomalainen koulutus- ja kasvatusajattelu perustuvat vahvasti moniarvoisuuteen ja kansalaisen yksilöllisten kehittymismahdollisuuksien tukemiseen.

Koulutusta koskeva säädöstö, ohjeistus ja ohjaus rakentuvat voimakkaasti vahvan henkilökohtaisen subjektiivisen opetuksen ja oppimista tukevan tuen lupaukselle.

Olen välillä joutunut pohtimaan tuon edellä kuvaamaani periaatteen viisautta, ovatko yksilölliset oikeudet oikeassa mittakaavassa yksilön omaan ponnisteluun ja omiin vastuisiin?

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu varsin vahvoille tasa-arvoisille kouluttautumisoikeuksille. Kun itse jaksaa ponnistella, on jokaisella suomalaisella likipitäen rajaton mahdollisuus edetä kykyjensä pohjalta ja mukaisesti, riippumatta perhe-, kieli-, kulttuuri tai sosioekonomisesta taustasta.

Meillä on käytännössä maksuton, yhteiskunnan turvaama ja kustantama terveydenhuolto. Meillä pyritään vahvasti ylläpitämään sosiaalisten palveluiden turvaverkko, joka tulee turvaksi, jos omat voimavarat eivät riitä tai ennakoimaton epäonni tai onnettomuus kohtaa.

Nuo elementit ovat suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kallioperä. Niistä onkin pidettävä kaikissa tilanteissa kiinni. Etenkään koulutuksen osalta rinnalle ei saa tulla yksityistä järjestelmää, joka loisi ja toisi varallisuuteen perustuvan ohitus- tai rinnakkaiskaistan. Terveydenhuollossa tällainen jo on, ja sitä-sote-uudistuksessa näytetään edelleen vahvistettavan.

Mutta mikä sitten on yksilön oma vastuu?

Jos yhteiskunta tarjoaa mahdollisuudet opiskella ja edetä, mutta yksilö ei sitä tee, niin kenelle kuuluu kantaa vastuu työllistymisongelmista ja lyhyistä työurista ja niistä seuraavasta sosiaaliturvan kasvavasta tarpeesta ja matalista eläkkeistä?

Jos ihminen ei piittaa huolehtia terveydestään ja sen vuoksi terveys reistailee, jopa estää työn tekemistä tai työllistymistä, mihin asti ulottuu yhteiskunnan vastuu?

Jos yksilö toimii, jopa kertoo toimivansa niin, että pyrkii välttelemään työn tekemistä, kuinka pitkälle yhteiskunnan tulee huolehtia rahaa kotiin?

Jos töitä ei ole kotipaikkakunnalla, mutta paikkakunnan vaihdoksen seurauksena töitä olisi tarjolla, kuinka pitkälle yhteiskunnan tulee huolehtia kotiin maksamisesta, vaikkapa kansalaispalkkana tai perustulona?

Jos kunnasta tai kylältä ovat nuoret ikäluokat muuttaneet pois ja verotuloja eikä lapsia juuri ole, kuinka pitkälle muun Suomen on kustannettava postin kuljetus, tien auraus, vesi ja muut palvelut?

Kaikki nuo kysymykset ovat vaikeita.

Varmuuden vuoksi kirjaan tähän mahdollisimman kirkkaasti yhden mielestäni ehdottoman tärkeän periaatteen, josta ei tule tinkiä. Suomalaisen demokraattisen ja tasa-arvoisen hyvinvointiyhteiskunnan perusperiaatteena on jatkossakin oltava, että heikommista, niistä joiden omat voimavarat eivät riitä tai loppuvat, pidetään yhdessä huolta. Siitä periaatteesta on meidän yhdessä huolehdittava ja sitä kustannettava.

Mutta yhteiskunnalla on väistämättä edessään keskustelu yksilön oikeuksien ja vastuiden suhteesta. Oikeuksia on laajennettu ja lisätty aikana, jolloin sekä maamme oli yhteiskuntarakenteeltaan varsin erilainen nykyisyyteen verrattuna että taloustilanteemme oli nykyisyyttä ja edessä olevia näkyviä vahvempi.

Poliitikkojen on aika keskustella asioista niiden oikeilla nimillä. Edessä olevat eduskuntavaalit, myös maakuntavaalit, ovat siihen keskusteluun hyvä kehikko. Ongelmana vain on, ettemme me aikuiset kansalaiset ole valmiit luopumaan mistään saavutetuista etuisuuksistamme. Niinpä poliitikot eivät uskalla niihin koskea.

Tuon seurauksena koulutuksesta ja kasvatuksesta sekä tulevaisuutta luovasta tutkimuksesta uskalletaan kyllä leikata. Niille leikkauksille on suunta aivan ehdottomasti muutettava ja löydettävä kestävät vaihtoehdot. Jos leikkauksia menoihin tehdään, ne on kohdennettava aikuisiin, ei lapsiin ja nuoriin.

Olli Luukkainen

Olli Luukkainen

Olli Luukkainen on Opetusalan Ammattijärjestö OAJ:n puheenjohtaja.

Kommentit