Politiikassa puhutaan nykyään paljon puolueiden strategioista.
Keskustan uuden puheenjohtajan Katri Kulmunin puheita on tulkittu paljon siitä kulmasta, mitä ne paljastavat puolueen tulevasta strategiasta. Ilmoitettuna tavoitteenahan on paluu siihen 20 prosenttiin seuraavissa eduskuntavaaleissa 2023.
Jatkohaluistaan vasemmistoliiton puheenjohtajana äsken ilmoittanut Li Andersson mainitsee myös strategian Kansan Uutisten haastattelussa. ”Marraskuun puoluekokouksen jälkeen alkavalla kaudella Andersson haluaa keskittyä puolueen sisäiseen organisaatioon. Tämä tarkoittaa strategian luomista, jotta puolue todella alkaa toimia alhaalta ylöspäin.”
Yleensä strategioille asetetaan liiallisia odotuksia. Strategiatyö nähdään alkemistien puuhana, jossa etsitään sitä yhtä viisastenkiveä (vaikka slogania, teemaa tai kohderyhmää), joka mystisesti ratkaisee kaikki ongelmat ja siivittää puolueen vuosia kestävään menestykseen.
Mutta mistä meidän oikein pitäisi puhua, kun puhumme puolueen strategiasta tai strategiatyöstä yleensä?
UCLA-yliopiston kauppakorkean professori Richard Rumelt on kirjoittanut strategioista erinomaisen kirjan Good Strategy, Bad Strategy (2011). Sen pitäisi kulua kaikkien strategiatyöhön osallistuvien käsissä.
Ensinnäkin strategia-sanaa viljellään nykyään aivan liikaa. Koko käsite on menettänyt merkitystään, kun sitä on alettu liittää yksittäisiin asioihin, kuten vaikka markkinointiSTRATEGIA tai viestintäSTRATEGIA.
Parasta antia Rumeltin kirjassa ovat useat hyvät määritelmät ja reunaehdot hyvälle strategialle. Rumelt kiteyttää yhden kerran strategian aivan erinomaisesti:
”A strategy is a way through a difficulty, an approach to overcoming an obstacle, a response to a challenge. If the challenge is not defined, it is difficult or impossible to assess the quality of the strategy. And if you cannot assess a strategy’s quality, you cannot reject a bad strategy or improve a good one.”
Rumelt korostaa ennen kaikkea analyysin merkitystä strategiatyössä. Pitää löytää se oikea kysymys, johon etsiä vastaus. Pitää löytää se kaikista kriittisin ongelma, joka vaatii ratkaisua. Jos tässä vaiheessa fuskaa eikä tee työtä kunnolla, ei ole mitään mahdollisuutta tehdä hyvin toimivaa strategiaa.
Hyvä strategia fokusoi. Se ohjaa kaikkien organisaatiossa työskentelevien toimintaa ja asettaa selkeät prioriteetit. Rumelt kutsuu nykyisin hellittyä ajatusta ”karismaattisesta muutosjohtajuudesta” yhdeksi suurimmaksi vitsaukseksi useimmissa nykystrategioissa.
Hän tarkoittaa tällä ennen kaikkea toivotaan, toivotaan -tavoitteiden asettamista ja kaikkea sitä turhanpäiväistä sanahelinää, joilla strategian erilaisia visio-, missio- ja arvolaatikoita kulloinkin täytetään ja jotka ovat niin mitäänsanomattomia, että ne unohtuvat välittömästi.
Politiikan henkilöityminen tuntuu lisänneen ”karismaattisen muutosjohtajuuden” strategioita politiikassa. Moni näyttää ajattelevan, että puheenjohtajan persoona on nykyään se tärkein puolueen strateginen valinta. Tämä on tuhoon tuomittu tie.
Sen viisastenkiven tai karismaattisen johtajan etsimisen sijaan puolueiden kannattaisi aina kussakin tilanteessa keskittyä siihen, että ne tunnistaisivat sen päällimmäisen haasteen, sen yhden ongelman, joka niiden kohdalla eniten huutaa ratkaisua. Analyysin jälkeen voimavarat fokusoidaan tuon ongelman ratkaisemiseen ja kun niin on tehty, voidaan siirtyä seuraavaan. Strategia seuraa strategiaa kuin helmi toista helminauhassa.
Mitä nuo ongelmat suurimmilla puolueilla tällä hetkellä ovat, kun asiaa näin politiikan katsomosta tarkastelee? Aidan toiselta puolelta, kuten Kirman isäntä asian ilmaisee.
Pääministeripuolue SDP:n kohdalla vastaus on ilmeinen. Puheenjohtaja, pääministeri Antti Rinteen lausuntojen ja vastaavien aiheuttama kuohunta käy varsin kovilla kierroksilla. Puolueen strategian pitäisi lähteä tilanteen rauhoittamisesta ennen kuin peruuttamatonta vahinkoa pääsee syntymään. Sen jälkeen puolueen olisi ratkaistava se pulma, miten onnistuu pääministeripuolueelta kannatuksen nostaminen (pääministeripuolueet kun menettävät vaalikaudessa keskimäärin reilut kolme prosenttiyksikköä kannatuksestaan) ja miten SDP voi palata kunnallisvaaleissa kultamitalikantaan. Vuoden 1953 jälkeen Suomessa on järjestetty kunnallisvaalit 17 kertaa. SDP on ollut kannatukseltaan suurin niissä kaksitoista kertaa – poikkeukset ovat 1960 (SKDL), 2000 (keskusta) ja 2008-2017 (kokoomus).
Perussuomalaisten vahvuus on ollut voittavien koalitioiden rakentaminen hyvillä kampanjoilla. Puolue on vaalikampanjoiden tekemisessä kiistaton ykkönen tällä hetkellä. Perussuomalaisten suurin haaste liittyy siihen, miten puolue varmistaa osallistumisensa seuraavaan hallitukseen – jos se ylipäänsä on puolueen tavoite. Välttämättä kun edes ykköspaikka seuraavissa eduskuntavaaleissa ei riittäne varmistamaan hallituspaikkaa.
Kokoomuksen selässä tuntuu haamupainona vanha menestysstrategia. Kyseessä on toisaalta ahdistus siitä, että noin viisitoista vuotta sitten laadittiin strategia, jolla noustiin kolmossijalta ykköseksi, ja toisaalta hämmennys siitä, miten sama temppu tehtäisiin nyt. Kokoomuksen suurin haaste nyt on se, että millä ihmeen keinoilla se nousisi opposition (henkiseksi) ykköspuolueeksi. Pelkkä talouspuhe ei siihen riitä, sillä kokoomus on jo nyt kamreeripuheen kategoriakuningas. Tavoitteessa onnistuminen sysäisi todennäköisesti myös kannatuksen nousuun ja tekisi kokoomuksesta taas gallupeissa suurimman.
Keskustan pitäisi (viimein) sisäistää se optinen illuusio, joka liittyy puolueen kannatuksen todelliseen tilaan. Sipilän vaalivoitto 2015 on poikkeama, niin sanottu outlier, kuten Nate Silver sitä kutsuisi (Silver toki puhuu tässä yhteydessä ennen kaikkea gallup-mittauksista). Keskustan äänimäärä on muissa vaaleissa ollut laskevassa kehitystrendissä. Sitä 1970- ja 1980-luvuilla kerättyä äänestäjäkuntaa ei enää ole. Puolueen valta ja valta puolueessa keskittyy alueille Pohjois- ja Itä-Suomessa, jotka on jääneet ja jäävät tulevaisuudessa vielä pahemmin kaupungistumisen jalkoihin. Väestöllinen huoltosuhde paukkuu monessa kunnassa yli 120:ssä vuonna 2040 (Suomen huoltosuhde on nyt 60,8). Keskustan strateginen haaste liittyy siihen, jäädäkö huoltosuhteeltaan heikkojen kuntien puolestapuhujaksi vai lähteäkö oikeisiin kaupunkeihin. Edellisen ongelma on siinä, että silloin todennäköisesti hävitään huutokauppa populistisimmille äänille. Jälkimmäisessä ongelma on se, että muiden etumatka kurotaan vain politiikalla, joka pudottaa nykyiset valtakeskittymät pois.
Vihreät voivat tuudittautua siihen, että kohortti kohortilta puolueen kannatus kasvaa. Ongelma on valtaisan potentiaalin ja vaaleissa realisoituvan kannatuksen välinen Grand Canyon. Puolueen strateginen haaste on sen ratkaiseminen, millä ilveellä tuo kuilu kurotaan umpeen. Yksi selitys sille voisi olla se, että vihreät ei tarjoa selkeää tulevaisuuskuvaa siitä, millainen Suomi olisi heidän johdossaan. Vihreät pitävät esillä yksittäisiä teemoja tai identiteettipoliittisia hankkeita. Vuoden 2011 vaaleissa tuota tulevaisuuskuvaa oli tarjolla, mutta ”Laiha leijona”-strategia (viralliselta nimeltään varmaankin Uusi Suomi-strategia) päättyi vaalitappioon.
Yllämainitun Li Anderssonin haastattelun perusteella vasemmistoliiton suurin ongelma on puolueen sisäinen organisaatio. Näin toki voi olla. Ulkopuolisen silmin strategia kannattaisi rakentaa pikemminkin hyödyntämään yhteiskunnallista myötätuulta. Vasemmistoliiton tulisi keskittyä siihen, miten se voi lunastaa vasemmiston ykköspuolueen aseman. Finanssikriisi, sen jälkeiset sopeutustoimet ja puheet varallisuuden keskittymisestä ovat luoneet Generation Austerityn. Yhdysvalloissa nuoret suhtautuvat sosialismiin yhtä myönteisesti kuin kapitalismiin (molempien kohdalla myönteisesti suhtautuvien osuus on 43 prosenttia). Vasemmistoliitolla pitäisi nyt olla isosti momentumia.
Valintojen tekeminen on vaikeampaa kuin arvolitanian kopipeistaaminen tai hyviltä kuulostavien tavoitteiden ylöskirjaaminen. Mutta jotta strategia on kunnollinen työkalu, pitää sen perustua hyvälle, rehelliselle analyysille ja olla sekä riittävän yksinkertainen että toimintaa fokusoiva. Nykyään strategia on turhan usein pelkän sanahelinän varaan rakennettu kulissi, jonka puitteissa kaikki jatkuu niin kuin aina ennenkin. Ja sitten taas valitaan uusi karismaattinen muutosjohtaja.
