Nord Stream - kaasuputkenlaskua Suomenlahdella. LEHTIKUVA / HEIKKI SAUKKOMAA

Mika Aaltola: Kaasuputki on ja ei ole valtapolitiikkaa

Itämeren kaasuputki asettaa merellistä karttaa hieman uuteen uskoon.

Suomalaisessa keskustelussa kaasuputkiasia on nähty melko vähäisenä. Kaasuputkea on pidetty enemmän ympäristöllisenä huolena ja taloudellisena hyötynä. Kaasuvirrat Venäjältä Saksaan eivät muuta perusasioita. Venäjällä on jo kaasuputki ja suurin osa sen raaka-aineita virtaa jo Itämeren halki.

Kaasuputkeen liittyvää turvallisuuskeskustelua voi myös pitää yliampuvana siksi, että se lisää Venäjän riippuvuutta Itämerestä, jota se ei kuitenkaan pysty hallitsemaan tai sotilaallisesti turvaamaan. Päinvastoin Venäjän lisääntyvä riippuvuus merialueesta lisää sen riippuvuutta muista alueen toimijoista. Kaasuputki on siis tavallaan sijoitus alueen vakauteen.

Eukeides Aleksandrialainen kirjoitti 2300 vuotta sitten yhden ensimmäisistä yleiskuvauksista geometriasta. Euklidinen avaruuden kuvaus toimii vieläkin tapana hahmottaa tilaa pisteiden ja niiden välisten etäisyyksien kautta. X- ja Y-akselit toimivat myös karttojen piirtämisen välineinä. Tämä tapa piirtää ja käyttää maantiedettä on iskostunut tapoihin ymmärtää geopolitiikkaa ja siihen kietoutuvaa kamppailua vallasta, valtapolitiikkaa. Huomio kiinnittyy strategisten resursien sijaintiin ja niiden epäsuoraan tai suoraan alueellisen hallintaa. Se, jolla on eniten materiaalisia resursseja hallussaan, pitää eniten pelimerkkejä kädessään ja voi käyttää näitä pitääkseen muita loitolla omista resursseistaan. Tässä pelissä ei ole mitään uutta auringon alla. Se, liikkuuko Venäjän energia laivoissa vai putkessa, ei välttämättä muuta yleistä alueellista valtapolitiikkaa.

Maantiede ei kuitenkaan ole ainoastaan yksityiskohtia kartalla. Öljykenttien, sotilaallisen huoltovarmuuden haavoittuvuuskohtien, strategisten pullonkaulojen, vuorijonojen ja vesialueiden lisäksi kartoilla on muita ominaisuuksia, funktioita. Tälläisiä ovat esimerkiksi yhteydet, tavaroiden ja datan virrat, virtojen epäsymmetria, riippuvudet tai vaikkapa virtaintensiteetti ja sen kontrolli.

1700-luvun huippumatemaatikko Leonhard Euler ratkaisi kuuluisan niin sanotun Königsbergin seitsemän sillan ongelman. Itämeren rannan Königsbergissä oli seitsemän kaupungin kanavat ylittävää siltaa. Ne yhdistivät kaupungin keskustan kahta saarta. Olisiko mahdollista löytää kulkureitti, joka ylittäisi kaikki sillat siten, että palaisi lähtöpisteeseen? Eulerin ratkaisu kartan ongelmaan johti uuden tieteenalan, topologian, syntyyn. Tarkan topografian asemasta topologia löytää maantieteestä uusia laadullisempia ominaisuuksia, kuten yhteyksiä.

Topologiaan liittyvät myös kaasuputkihuolet. Topologia kykenee kuvaamaan esimerkiksi intensiteettiä, sitä miten tiiviisti tietyt pisteet linkittyvät toisiinsa. Esimerkiksi, jos Tallinnasta haluaa lentää Lontooseen, kannattaa lentää Helsingin kautta. Tallinnan ja Lontoon välinen ilmaliikenne lisää virolaista Suomeen suuntautuvaa ihmisvirtaintensiteettiä. Helsinki on myös otollisessa paikassa Venäjän ylilento-oikeuksien takia liikuttaessa Länsi-Euroopasta Itä-Aasiaan. Virtapotentiaaliin liittyy myös Persianlahden lentoyhtiöiden nousu. Keinotekoisia solmukohtia rakennetaan otollisiin kohtiin globaalia topologiaa.

Itämeren tilanne on verrattavissa Etelä-Kiinan mereen. Globaalin tuotannon sijainti Itä-Aasiassa ja markkinoiden kaukana Euroopassa ja Yhdysvalloista lisää Etelä-Kiinan meren liikenneintensiteettiä. Tavarat virtaavat Eurooppaan ja raaka-aineet Kiinaan. Kiinaa kuitenkin ympäröi niin sanottu ensimmäinen saariketju, joka koostuu USA:an suoraan liittoutuneista maista, kuten Japanista, Etelä-Koreasta, Taiwanista ja Filippiineistä. Kiina on pussinperällä. Sen sotilaallinen pääsy syvälle merelle on kriisitilanteessa vaikeaa. Se ei kykene hallitsemaan tai turvaamaan merialueita, joista se on äärimmäisen riippuvainen.

Kiina on pyrkinyt ratkaisemaan asiaa kolmella tavalla. Yhtäältä se on rakentanut alueelle suuria tekosaaria, joilla on tehokasta aseistusta. Nämä keinotekoiset alueet muuttavat alueen turvallisuusyhtälöä, lisäävät kartan kiinalaisuutta ja tehostavat alueeseen liittyviä turvallisuusvaateita. Toinen tapa on liikkua kohti Eurooppaa yli Aasian maa-alueen. Kiinan silkkitiehankeet ovat osa sen yritystä ratkaista riippuvuutta Etelä-Kiinan merestä. Kolmas tapa on pyrkiä heikentämään ensimmäisen saariketjun maiden ja Yhdysvaltojen välisten sidoksien vahvuutta. Tätä on tehty esimerkiksi vaalivaikuttamisoperaatioilla esimerkiksi Taiwanin ja Filippiinien vaalien yhteydessä.

Venäjän voi ajatella käyttävän vastaavia oppeja. Se voi käyttää keinotekoisia rakennelmia lisäämään omia itämereen kohdistuvia turvallisuusvaateitaan. Itämeren suhteen Venäjä on samalla tavalla pussinperällä kuin Kiina Etelä-Kiinan merellä. Venäjän silkkitieprojekti on jäinen. Vaihtoehtoista pääsyä merelle rakennetaan arktisella alueella. Kolmas kiinalainen tapa on myös todennäköinen. Venäjän riippuvuus alueesta lisää sen strategista halua vaikuttaa alueen turvallisuuspoliittiseen dynamiikkaan pienempien maiden poliittisia haavoittuvuuksia hyväksikäyttämällä.

Mitä enemmän Venäjä voi keinotekoisesti muuttaa Itämeren virtaintensiteettiä, sitä enemmän sillä on alueella panoksia. Turvallisuusvaateet lisääntyvät ja samoin niiden pönkittämisen resurssit. Tämän ei kuitenkaan voi nähdä merkittävästi muuttavan itämeren turvallisuusyhtälöä. Arktisen vaihtoehdon mahdollistuminen saattaa kuitenkin kymmenien vuosien tähtäimelle nostaa Itämeren konfliktipotentiaalia. Venäjä voi turvallisemmin mielin vaatia enemmän turvallisuutta Itämerellä, koska arktinen tarjoaa selkänojaa ja laskee Venäjän Itämeri-riippuvuutta.

Topologian hienous on sen kyvyssä löytää ominaisuuksia, jotka säilyvät, vaikka kartanlehteä rypistettäisiin tai venytettäisiin. Esimerkiksi Helsingin metrokartta säilyttää ominaisuutensa, joka vain ja ainostaan kuvastaa sitä miten asemat mahdollistavat kulun niiden välillä, vaikka sitä venyttäisi, taivuttaisi tai rypistäisi. Topologialla on myös rajansa. Kartta menettää mielensä, jos sitä väkivalloin leikataan tai liimaillaan. Neuvostoliiton pommittaessa nykyistä Kaliningradia osa silloista kaupunkia tuhoutui. Königsbergin ongelma sai uuden väkivaltaisen ratkaisunsa. Aleksanteri Suuri ratkaisi kuuluisan Gordionin solmun lyömällä sen miekallaan rikki, väkivaltaisesti.

Itämeren kaasuputken kaksi kuvausta eivät sulje toisiaan pois. Se on yhtäältä vain taloudellinen asia ja toisaalta synkempi muistutus valtapolitiikan monista resursseista. Sotilaallinen ulottuvuus kietoutuu olosuhteista riippuen toisiin funktioihin, kuten yhteyksiin ja talouden synnyttämään intensiteettiin. Tässä ei periaatteessa ole mitään uutta. Myös topologinen kartta on ratkaistavissa väkivaltaisesti. Kuten valolla on kaksi muotoa, joiden kummankaan todellisuudesta ei päästä yli eikä ympäri, myös NordStreamilla on kaksi tulkintaa. Kummatkin ovat hyviä kuvauksia siitä, mitä mahdollisesti tuleman pitää.

Mika Aaltola

Mika Aaltola

Mika Aaltola on Ulkopoliittisen Instituutin ohjelmajohtaja.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt