Harva julkisuutta kaipaava ja kroonisesti narsisti ei haluaisi olla poissa tästäkään kirjasta. Tosin asiayhteys saattaa viedä kunniaa mutta silti levittää mainetta. Tuula Niemisen silmissä ”kuuluisuudet” ovat pelkkää kulutustavaraa median irtomyyntimarkkinoilla – omasta vapaasta tahdostaan!
Kirja päättyy Niemisen kymmenen vuotta sitten tapahtuneeseen eläkkeelle siirtymiseen, mutta nimet ja tapahtumat ovat kuin tästä päivästä. Työ on puuduttavaa, työpaikka tylsä ja pomot ääliöitä.
Perusta julkku- ja juorumarkkinoilla ei ole muuttunut, vaikka tarjonta on laajentunut. On syntynyt merkillisiä uusia ammattiryhmiä: on mediapersoonia, silikonimissukoita omissa somesopukoissaan, on sukupuolettomia ja sukupuolellisia vaihdokkaita, on sugardaddynukkeja ja muita kekseliäitä huomion haalijoita. Kymmenen vuotta sitten Tuula Niemisen työ oli nykyiseen tilanteeseen verrattuna ehkä selkeämpää.
Joka tapauksessa juorutoimittajan rakennusaineet ovat samat: nopeus, ahkeruus, röyhkeys, kyky haalia tietoa ja mikä tärkein: mittaamattoman arvokas yhteystietoluettelo. Nurinkurista asiassa on, että julkisuuden kipeyttämillä on kuitenkin salaisia puhelinnumeroita.
Kyseessä on kauhuntasapaino
Parkkiintuneena toimittajana Tuula Niemiselle on rakentunut luotettujen sisäpiiri, eräänlainen ystävyyssuhde. Kyseessä on kauhuntasapaino, jossa ystäväkin saattaa olla välillä katkera, kun ei ole päässyt lehden sivuille tarkalleen haluamassaan muodossa. Näin toimittaja joutuu aina tunnustelemaan, millä päällä hänen julkisuudesta riippuvainen yhteyshenkilönsä on.
Julkkiksilla on Niemisen käytössä omia enemmän tai vähemmän mairittelevia lempinimiä. Päiväkirjaansa hän on pistellyt luonnehdintoja henkilöistä tavoilla, joita hän ei varmaan ole työtehtävissään pannut aina Iltalehden sivuille. Marimekon suurhahmoon Kirsti Paakkaseen hän tuntuu olevan välillä lopen kyllästynyt: ”Pysyisi jo pois.” Paakkanen on Niemisen mielestä käyttänyt väärin opiskelijoiden halua päästä tunnettuun taloon: teettää ilmaistöitä.
Kun Paakkanen hyödynsi käytettyä Diorin pukua Linnan juhlissa, hovipukujen suunnittelija Jukka Rintala lohkaisi: ”Kyllä tänäkin vuonna rouvalle olisi puku tehty eikä olisi pursunnut mistään.”
Niemisen mukaan Osmo Soininvaara herättää hupia jo olemuksensa perusteella. Tarja Halosen Pentti Arajärvi nukahtelee! Paula Koivuniemi on tällä kertaa hyvällä tuulella ja hyräilee. Ilkka Kylävaara on yhteyksissä ja antelee vinkkejä tutuistaan, mutta ei niistä ole aineksiksi sivuille saakka. Yhteistyökumppani on sen sijaan Raili Hulkkonen, ylhäisten meikkaaja, joka kykenee tekemään vainajastakin eloisan. Puhelinkeskustelut ovat pitkiä, ja niitä käydessä kuluu ehkä pullollinenkin Perälautaa (kts. Alkon luettelot).
Alkoholin kanssa keikkuvista juorutoimittaja ei paljon kauniita sanoja lausu. Hän kuvailee varsin naturalistisesti tunnettujen kansalaisten kuntoa, eikä säästele näiden mainetta. Arto Paasilinna oli Södikan kinkereissä seilissä, joten kuvaa ei laitettu lehteen, sanallinen kuvaus kuitenkin: performanssi.
Väliin toimittajan on tehtävä myös ns. ruumisjuttuja. Tunnetun kansalaisten rakastaman henkilön kuolema on iltapäivälehdille kuin onnenpotku. Tiedotusvälineiden silmäkulmasta vierähtää krokotiilin kyynel, ja irtonumerot käyvät kaupaksi.
Viha on aito tunne
Juorupalstat ovat inhon ja ihastuksen yhteismarssia. Kuuluivat esillä olevat kumpaan joukkoon tahansa, palstat antavat ilmaista näkyvyyttä. Tunnetut käyvät siis kauppaa itsellään, vaan eivät tajua, että lasku voi olla karmea: yksityisyyden menettäminen on raskas lasku.
Vaihtelua miehen kokemusgalleriassa on, kun akat tappelee ja jättää miespolot hetkeksi rauhaan. Näin kävi Kiasmassa, jonne Lenita Airisto oli järjestänyt Pentti Kourin muistotilaisuuden. Se taisi olla ns. hyörinää arkun äärellä. Niemisen kirjoittaa:
”Tilaisuuden taustalla oli iso riita, kun Rafaela Seppälä halusi napata tilaisuuden organisoinnin Lenitalta. Ja törmäsi kivimuuriin, kuten Lenita sanoi. Torstaina Lenita oli saanut raivoisan mailin, Jossa Rafaela paheksui median läsnäoloa ja taiteilijoiden puheenvuoroja ja ties mitä muuta. Lenita ei alentunut vastaamaan. Pyysin kuvaa Seppälästä ja Forsblomista: mies pysähtyi heti poseeraamaan, mutta rouva marssi ohi ja sanoi ei kiitos. En edes maininnut heitä. Ja muistin miten heidän galleriassaan avajaisissa näin, että rouvan merkkijakun olkapäässä oli turkiskuoriaisen mentävä reikä.”
Ihastuttavan halveksivasti Nieminen osaa myös käsitellä Iltiksen ammattikollegaansa. Moni varmaan yhtyy näkemykseen, että Ilta-Sanomien juorutoimittaja on Niemiseen verrattuna varsinainen ilmiö.
Jo pienetkin lainaukset luovat kuvaa juorutoimittajan työnkuvasta ja vakuuttavat sen, miksi tämän ammatinharjoittajien juttuja niin mielellämme luemme. Vaikka olisimme miten sivistyneitä hyvänsä.
Tuula Nieminen: Juorutoimittajan päiväkirjasta. Tammi 2020.
