Miten taataan, että kansalaisten edut turvataan julkisissa hankinnoissa ja että voimavaroja ei tuhlata, kun eri sidosryhmät tavoittelevat eri asioita?
Julkishankinnat ovat kansantaloudellisesti suuri asia: noin 18 prosenttia bkt:sta eli 34 miljardia euroa. Ottaen huomioon miten suuren osan julkishankinnat vievät yhteisistä varoistamme, on varsin omituista, kuinka vähän tästä poliittisesti keskustellaan.
Julkiset hankinnat eroavat yksityisten yritysten ostotapahtumista erityisesti siinä, että edelliset ovat tiukemmin säänneltyjä. Julkinen valta haluaa varmistaa kaksi asiaa: suojata kilpailevia, tarjouksiaan tekeviä yrityksiä epäoikeudenmukaiselta kohtelulta ja estää korruptiota, lahjontaa sekä ostajien väärinkäytöksiä hankinnoissa.
Siirtyminen palvelutuotantotalouteen merkitsee, että myös yritykset tuottavat entistä enemmän palveluja tavaratuotannon ohella. Yritysten tuotantotapa muistuttaa yhä enemmän julkisen sektorin tuotantotapoja. Monet aiemmin yksinomaan julkisen sektorin vastuulla olevat tuotantotehtävät on yksityistetty. Julkisen ja yksityisen sektorin rajanveto hämärtyy.
Julkisen sektorin pääkäyttövoima tulisi olla parhaan mahdollisen palvelun tuottaminen halvimpaan mahdolliseen hintaan voimavaroja tuhlaamatta.
EU-oikeuden mukaan julkisten hankintojen täytyy täyttää viisi periaatetta: syrjimättömyyden-, yhdenvertaisuuden-, avoimuuden- ja suhteellisuuden periaatteet ja yhdessä maassa sovellettavat säädökset on vastavuoroisesti tunnustettava muissakin jäsenmaissa.
Hankintayksikön on kohdeltava hankintamenettelyn osallistujia ja muita toimittajia tasapuolisesti ja syrjimättömästi sekä toimittava avoimesti ja suhteellisuuden vaatimukset huomioon ottaen.
Kaikki kansallisuuteen perustuva tai paikallisten yritysten suosintaan perustuva syrjintä on kielletty. Kaikkia tarjoajia on kohdeltava yhdenvertaisesti.
Avoimuusedellytys tarkoittaa koko prosessin ennustettavuutta ja läpinäkyvyyttä. Suhteellisuus puolestaan tarkoittaa sitä, että hankintamenettelyn vaatimukset ovat oikeassa suhteessa tavoiteltavan päämäärän kanssa.
Ei ole suinkaan itsestään selvää, että nämä tavoitteet aina maksimaalisesti toteutuvat.
Julkisiin hankintoihin ollaan liittämässä yhä enemmän poliittisia tavoitteita, kuten esimerkiksi ympäristövaatimuksia ja sosiaalisia näkökulmia.
Tämä voi johtaa kallistuviin hintoihin. Mitä enemmän poliittisia tavoitteita kirjataan, sitä kalliimmaksi hankintakustannukset käyvät esimerkiksi sertifointikustannuksina, kilpailun vähenemisenä vaatimustason noustessa, lisääntyvinä koulutuskuluina, tarjousprosessien monimutkaistumisina ja monenlaisina valvontakuluina.
Julkinen sektori voi joutua maksamaan palveluista yksityistä sektoria enemmän. Tämän tulisi vakavasti huolestuttaa poliitikkoja, mutta ei näemmä sitä meillä juuri tee.
Paikallistason päättäjät ovat valitut yleisillä vaaleilla ja heidän on määrä nimenomaisesti ja varta vasten edustaa paikallisia intressejä sekä edistää paikallista taloudellista kehitystä.
Tämä saattaa johtaa konfliktiin julkishankintoja koskevan lainsäädännön ja keskushallinnon poliittisten tavoitteiden kanssa.
Julkishankintojen tärkeimmät sidosryhmät ovat: poliitikot, valtion keskushallinto, paikallis- ja aluehallinto, ministeriötä alemmat hallintoelimet, viraston tai vastaavan hankintaosasto, loppukäyttäjät ja työntekijät, kansalaiset sekä yritykset, tarjouskilpailuihin osallistuvat yritykset.
Näiden ryhmien edut eivät suinkaan ole identtiset ja yhteneväiset. Minkä tahansa kahden ryhmän kesken on tavoitekonflikti. Eri ryhmät tavoittelevat eri asioita.
Kaikilla ryhmillä on ainakin osittain eri tavoitteet ja ainakin osittain eri rajoitteet. Tavoitteiden välillä on usein vaihtosuhde: kaikkia ei voida samanaikaisesti maksimoida.
Julkishankinnassa ei voida koskaan saavuttaa sellaista tilaa, että kaikki ryhmät olisivat tyytyväisiä ja saisivat haluamansa.
