Alun perin ainakin saksalaisten mielestä heillä oli fiksua väkeä johtamassa nopeaan sotaan ryhtynyttä armeijaansa Pohjois-Suomessa. Esimerkiksi kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst kunnostautui, kun Adolf Hitler antoi viisi tuntia aikaa valmistella suunnitelma hänelle tuntemattoman Norjan miehittäminen. Kekseliäs vanha Suomen tuttu hankki Norjan turistioppaan, ja loppu oli helppoa. Hän komensi pohjoisen saksalaisjoukkoja Oslosta käsin ja vastasi pohjoisen Suomen saksalaisten sotilashallinnosta.
Enimmillään saksalaisia oli Pohjois-Suomessa yli 200[nbsp]000, mutta määrä ja varustus eivät kohdanneet. Kun talvi läheni, suomalaiset huomauttelivat tarpeellisen vaatetuksen puutteesta. Salamasota-ajatukseen tuudittautunut Saksan armeija kulki kaikilla rintamilla aikataulusta jäljessä. Jo itse operaatio Barbarossa alkoi viisi viikkoa myöhässä, sen kun alun perin piti käynnistyä vuoden 1941 toukokuun 16. päivänä.
Tuomittu epäonnistumaan
Sodistamme tietämättömälle ”Aseveljet korpisodassa” on kuin tiedolla pakattu ylipitkä dekkari. Lopputuloksesta ei jatkuvien käänteiden vuoksi voi mennä takuuseen. Onneksi Rautala kuitenkin vasta lopussa iskee naulan suurten aikomusten ja uhojen arkkuun esitellen syylliset:
”Saksalaisten sotatoimet pohjoisessa oli tuomittu epäonnistumaan alusta alkaen. Voimat eivät vastanneet annettuja tehtäviä, ja toisekseen saksalaiset aliarvioivat vastustajansa. Useat painopistesuunnan vaihdot johtivat ainoastaan siihen, että Petsamon nikkelikaivos kyettiin varmistamaan, muut tavoitteet jäivät saavuttamatta”.
Henkilökemiatkaan eivät toimineet. Siinä missä saksalainen oli kiiltäväsaappainen tiukkapipo, häntä vastassa oli kansanomaisemmin käyttäytyvä uhmakas suomalainen. Kenraali Hjalmar Siilasvuon ”Jalmari Verinen” komensi suomalaisia Vienan korvissa yhteistyössä saksalaisten kanssa. Vaikka sotaa oli käyty runsas kuukausi, hän kertoi pojalleen Ensiolle (myöh. kenraali):
”Tässä sodassa meille käy vielä huonosti. Olen pettynyt saksalaisten toimintaan, ne eivät ota opikseen, kun niille sanoo. Olen puhunut, että pitäisi alkaa valmistautua talvisotaan, hankkia telttoja ja lämpimiä vaatteita. Saksalaiset nauravat ja sanovat salamasodan olevan käynnissä.”
Ei eversti evp Ari Rautalan tuore III Armeijakunnan jatkosotaa selostava kirja ole suomalaistenkaan kannalta ylevä sankarikertomus. Kirjoittajalla on mainio näkökulma Saksan, Suomen ja Neuvostoliiton keskinäiseen sotaan: hän opiskeli kaksi vuotta Venäjän Yleisesikunta-akatemiassa ja toimi puolustusasiamiehenä Moskovan suurlähetystössä. Arkistoja on varmaan ollut lähettyvillä.
Reilunkaupan filunkia
Rautalalla kirjan 400 sivuun mahtuu hulvatontakin menoa. Hän esittelee nimettömän viisaan johtopäätöksen: sodassa kaikilla osapuolilla on sotkunsa, mutta voiton vie se, joka kykenee selvittämään omat sotkunsa nopeammin kuin vihollinen.
Sodassa keksitään vaikka mitä. Asemasotavaiheessa Vienan korvessa suomalaissotilas kiinnitti petäjän kupeeseen tupakka-askin kannen ja siihen letkauksen. Oma partio hämmästyi, kun paria päivää myöhemmin totesi siihen ilmestyneen vihollisen vastaletkauksen. Puu ristittiin postipuuksi ja polku postinvaihtopoluksi. Tavaraakin siinä vaihdettiin: mahorkkaa, teetä, saippuaa ja kokardeja.
Saksalaisia höynäytettiin. Suomalaiset kynivät variksen ja myivät sen teerenä. Saksalaisten ruoka- ja juomakupille päästiin vähäisillä lapiohommilla. Saksalaiset liikkuivat mieluiten teillä, heillä kun ei ollut suuntavaistoa, mutta metsäkauhu. Kerran päästyään tiellä vauhtiin nuo salamasotijat eivät älynneet pysähtyä, ja niin loppu oli usein edessä.
Monille kirves oli merkillinen esine. Totena kerrotaan kalastusjuttua. Suomalaiset lainasivat katiskan, ja vaikka aseveljet kuinka sitä laahasivat köydestä vetäen pitkin järven pohjaa, yhtään kalaa ei tullut. Nuo lähentelevät jo niin sanottuja norjalaisvitsejä.
Mahdottomia tehtäviä
Kenraali Siilasvuo yritti kaikkensa, mutta paljon hukkariitaa syntyi, kun hän väitteli Päämajan, Marskin ja saksalaisjohdon kanssa. Hänen III Armeijakuntansa taisteli Raaten-Sorokan tasolta aina Savukosken-Kantalahden tasalle, joka pohjoisempanakin, yhteensä joukkoja oli ajoittain enemmän kuin puna-armeijalla, yhteistyö ei sujunut.
Kuusamon tasalla oleva Kiestinki saavutettiin, mutta vaivalloisesti. Juntusrannan tasalla ollutta Uhtuaa ei saatu. Liittoutuneiden huoltoväylänä toiminutta Muurmannin rataa suomalaiset eivät pysyvästi katkaisseet. Sama koski Leningradin piiritykseen täysin voimin osallistumista.
Vienan korvet olivat kaikkien osapuolten kannalta enemmän kuin vastenmielistä seutua: aluksi täysin tietöntä korpea, vesistöjä ja loputonta suoseutua. Sotaan lähdön henkinen puolikin ontui. Hanko ja Viipuri sentään hyväksyttiin tavoitteiksi, mutta…
Silloinen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Väinö Voionmaa kirjoitti pojalleen:
”Kun Mannerheim eilisessä julistuksessaan puhui ”pyhästä sodasta” (niin kuin muhamettilaiset) ja ”ristiretkestä”, niin siitä jo huomaa, että kysymyksessä on täysi osallistuminen Saksan ristiretkeen (tai ”oikeammin”: Euroopan ristiretkeen Saksan johdolla) maailman vitsausta ja ruttopesää vastaan.. tämä kaikki merkitsee sitä, että Suomi on luisumassa täyttä vauhtia hitlerismiin”. Näin jo sodan juuri puhjettua.
Ari Rautala: Aseveljet korpisodassa. Siilasvuon III armeijakunta Vienassa 1941-1944. Gummerus 2018.
