Työministeri Jari Lindström (sin.) kertoo suhtautuvansa avoimesti työmarkkinaosapuolten ratkaisuehdotuksille irtisanomislakia koskevaan kiistaan. Ongelmana on, että myös ay-liikkeen sisällä asiasta on erilaisia näkemyksiä.
– Keskusjärjestöjohtajat ovat meille kertoneet, että ei heillä ole mitään mandaattia neuvotella. Ja vaikka osapuoli löytyisikin, niin pitäisi tietysti löytää myös yhtenäinen kanta. Ja kun katsoo liittojohtajien julkisia kommentteja, niin mitään yhtenäistä kantaa ei taida löytyä edes ay-liikkeen sisällä, Lindström kirjoittaa MTV:n kolumnissaan.
Lindströmin mukaan lakkoja on perusteltu useilla virheellisillä väitteillä, kuten esimerkiksi pärstäkertoimen tai ay-jäsenyyden perusteella tehdyn irtisanomisen laillistamisella. Työtaisteluja ei myöskään käydä enää vain yksittäisen lakihankkeen vuoksi.
– Kun kuuntelee liittojohtajien viimeaikaisia kommentteja, niin aika suoraan jo myönnetään, että kysymys ei ole pelkästään irtisanomisen helpottamisesta, vaan pikemminkin siitä miten nykyinen hallitus on toiminut työelämän lainsäädäntöä uudistettaessa.
SDP toisi takaisin työmarkkinajärjestöjen veto-oikeuden
Lindström huomauttaa, että edellinen hallitus ei vienyt lakiesityksiä eduskunnan käsittelyyn, jos työmarkkinajärjestöt eivät löytäneet asioissa yksimielisyyttä. Tämä antoi käytännössä Elinkeinoelämän keskusliitto EK:lle ja ay-liikkeelle veto-oikeuden lainsäädäntöön.
– Nykyhallitus on toiminut toisin ja olemme vieneet eteenpäin eduskuntaan myös sellaisia uudistuksia, joista ei ole saatu yhteisymmärrystä. Tämä on tietysti murentanut työmarkkinajärjestöjen valtaa oleellisesti, sillä he ovat aiemmin voineet hyvin pitkälti keskenään sopia miten työelämän lainsäädäntöä uudistetaan.
SDP-vetoinen hallitus tulisi todennäköisesti palaamaan vanhaan malliin.
– [Antti] Rinne on käytännössä todennut, että jos hänestä tulee seuraava pääministeri, niin silloin palataan ”vanhaan kolmikantaan”, jossa mitään ei viedä eteenpäin ilman kaikkien osapuolien hyväksyntää. Väitän, että tällöin on myös unohdettava puheet yli 75 prosentin työllisyysasteesta, sillä siihen ei päästä ilman rakenteellisia uudistuksia, jotka ovat joko työntekijä- tai työnantajajärjestöille aina vaikeita hyväksyä. Rakenteellisia uudistuksia kun ei voi korvata pelkällä rahalla, Lindström toteaa.
– Ei varsinkaan tilanteessa, jossa nousukauden huipullakin valtio edelleen velkaantuu. Mahdollisen pääministeri Rinteen onkin päätettävä, haluaako hän konsensusta, vai tavoitteleeko tosissaan yli 75 prosentin työllisyysastetta. Ja väitän, että kumpaakin ei voi saada. On uskallettava tehdä Suomen kannalta välttämättömiä päätöksiä.
