Eri termien taustalla on ajatus tehdä jossakin toisaalla kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen tähtääviä toimia, jotka kumoaisivat itse aiheutettuja päästöjä. Eli tehdään toimenpiteitä, jotta omia päästöjä ei tarvitsisi vähentää.

Kiinnostus yksityisten hiilikompensaatioiden hyödyntämiseen on kasvanut kiristyneiden ilmastotavoitteiden myötä. Niin on myös julkinen keskustelu, jossa hiilikompensaatioiden toiminnasta ja mahdollisuuksista annetaan varsin positiivinen kuva. Kompensaatioiden ajatellaan muodostavan tehokkaan ilmastopolitiikan ohella uuden ansaintalogiikan suomalaisille maanomistajille ilman yhteiskunnallisia haittavaikutuksia.

Hiilikompensaatiot, joiden tarkoituksena on välttää maksajan omia toimia päästöjen vähentämiseksi, eivät maalaisjärjellä ajateltuna ole älykästä ilmastopolitiikkaa. Tutkimus ja käytäntökään eivät ole osoittaneet hiilikompensaatiohankkeiden toimivuutta. Esimerkiksi ympäristöministeriön toimeksiannosta vuonna 2019 toteutettu Kohti hiilipörssiä -selvitys (Nurmi & Ollikainen) kyseenalaistaa nykyisin maailmalla käytössä olevien hiilipörssijärjestelmien vaikuttavuutta ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Licence to pollute -ajattelun sijaan tulisikin keskittyä perusongelman ratkaisuun eli fossiilisten päästöjen vähentämiseen. Muutosta ei tule lykätä tuonnemmaksi kompensaatioiden avulla.

Nykyisessä ilmastopolitiikassa (esim. LULUCF) nieluja ja päästöjä tarkastellaan yksittäisen maan tasolla. Esimerkiksi Suomi vastaa omista päästöistään ja myös päästöjen sitomisesta eli niin sanotuista hiilinieluista. Suomella on velvoite saavuttaa tietty päästöjen ja nielujen taso, eikä yksityisen rahan hiilikompensaatiohankkeilla ole vaikutusta sovittuun päämäärään. Onko tämä suunta muuttumassa?

Paine hiilikompensaatioiden kansainväliseen kauppaan kasvaa koko ajan. Uhkana onkin, että kansainvälisessä ilmastopolitiikassa hiilikompensaatioiden vaikuttavuuden lisäämiseksi päädytään ratkaisuun, jossa hankkeiden avulla aikaansaadut hiilinielut lasketaan ostajan hyväksi. Samalla ne poistetaan esimerkiksi kansallisesta kasvihuonekaasulaskennasta. Tämä vaihtoehto mahdollistaisi kehityksen, jossa suomalaisen metsän hiilinielua myytäisiin johonkin toiseen maahan ja samalla se otettaisiin pois meidän omasta nielulaskennasta.

Suomalaiset haluavat pitää tutkitusti metsät, ”oman kansallisomaisuutensa”, kotimaisessa omistuksessa. Samalla logiikalla olisi luontevaa ajatella, että suomalaiset haluavat pitää myös metsien ilmastohyödyt omassa taseessaan. Jos menetämme metsien hiilinieluja toisiin maihin, Suomen vuoteen 2035 tähtäävästä hiilineutraalisuustavoitteesta tulee utopiaa. Samalla heikentäisimme merkittävästi metsäalan muodostamaa arvoketjua, joka tuottaa työtä ja hyvinvointia alueille ja koko yhteiskunnalle.

Ja mitä ilmastohyötyihin tulee, samalla jäisi uusiutuvasta puuraaka-aineesta valmistettuja tuotteita tekemättä globaalin ilmaston hyväksi. Jotenkin tulee mieleen vanha tarina hölmöläisten peiton jatkamisesta.