Ilkka Kanerva 70-luvusta: Minulla oli ainoana myös kotisupolainen

Kokoomuksen veteraanipoliitikko Ilkka Kanerva kertoo syksyn uutuuskirjassa presidentti Urho Kekkoselta saamastaan ulkopolitiikan avusta.

Kansanedustaja Ilkka Kanervaa on yksi haastatelluista Heikki Saaren kirjassa Kotiryssät (Minerva). Se ilmestyy 30. syyskuuta. Nimensä mukaisesti kirjassa käsitellään Neuvostoliiton suurlähetystön vaikuttamisen historiaa Suomessa, erityisesti 1970-lukua.

Kirjassa kuvaillaan myös Urho Kekkosen idänpolitiikan taakse viimeisenä suurista puolueista tulleen kokoomuksen tarinaa. Kokoomuksessa alettiin rakentaa aktiivisia neuvostoyhteyksiä 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa.

Keskeinen tekijä ”kotiryssäverkostoon sisään uimisessa” oli järjestöpäällikkö ja puoluesihteeri Veikko Tavastila (1922-1999).

Kirjan mukaan Tavastilan johtama ryhmä arvioi säännöllisesti neuvostodiplomaattien kanssa käytyjä keskusteluja. Ryhmään kuuluivat ainakin Jouni Mykkänen, Veijo Pitkänen, Pekka Kivelä, Heikki Järvenpää, Jarmo Virmavirta, Anders Blom ja Ilkka Kanerva.

Toiselta puolelta aktiivisia olivat ensimmäisinä neuvostolähetystön ja KGB:n Viktor Vladimirov ja Albert Akulov.

Akulov oli yksi kotiryssistäni. Jos pitäisi piirtää karikatyyri Akulovista, niin hän oli kovan luokan strategi. Hän oli erittäin älykäs ja toimintakykyinen – kohtelias ja osittain länsimainen habitukseltaan. Hän kykeni luomaan ympärilleen ilmapiirin, joka rohkaisi toista avautumaan. …Häntä ei kannattanut yhtään väheksyä”, Ilkka Kanerva toteaa kirjassa.

Kanerva tuli kokoomusnuorten johtoon 1972 ja eduskuntaan 1975.

Kokoomusta uudistaneet remonttimiehet olivat 1970-luvun alusta lähtien toimineet sen puolesta, että puolueen oli tuettava Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittista linjaa, annettava tuki sen toimeenpanolle eli käytännössä presidentti Kekkoselle ja luotava ei-sosialistiset yhteistyösuhteet.

”Uudistuslinjan takana oli myös Päiviö Hetemäki. Sillä oli suuri tosiasiallinen merkitys. Hän oli raskaan sarjan vaikuttaja. Käsitykseni mukaan Hetemäen vaikutus oli melko suuri ja riitti takaamaan Harri Holkerin suhteiden luomisen Tehtaankadulle”, Ilkka Kanerva sanoo.

”Ulkopoliittinen ajatteluni ankkuroitui Paasikiven-Kekkosen linjaan. Kun Paasikiveä ei enää ollut, piti hakeutua yhteistyöhön sen hetkisen ulkopoliittisen linjan johtajan eli Kekkosen kanssa”, hän toteaa.

Ankkuroituminen

Sattumalta aloite yhteydenpitoon tulikin Kekkoselta. Se tapahtui, kun Kanerva pääsi Tamminiemen lastenkutsuille ensimmäisenä kokoomuslaisena.

”Minun tapauksessani se tarkoitti ankkuroitumista Kekkosen johtaman ulkopolitiikan taakse. Tein sen erittäin avoimesti ja voimakkaasti”.

Tämän jälkeen syntyi myös kahdenkeskinen suhde.

”Tapasin Kekkosen kahden kesken, epäsäännöllisesti, mutta kuitenkin. Minulle se kelpasi kovasti”.

Ilkka Kanervan mukaan presidentti osoitti tukea sille, että kokoomuksen oli kyettävä luomaan riittävän hyvät suhteet Neuvostoliittoon.

”Me olimme koko ajan ikään kuin syytettyjen penkillä. …Kun kokoomuslaisilla ei ollut puoluekohtaisia suhteita Moskovaan ja Tehtaankadulle, niin kuva kokoomuksesta oli enemmän muiden puolueiden luoma. Meidän mielestämme se ei ollut kovin oikea”, Ilkka Kanerva toteaa.

”Minulla oli jo silloin omia suhteita Tehtaankadulle. Kekkonen kysyi, pitäisinkö hyvänä, että hän tukisi pyrkimyksiäni. Kun hän oli menossa keväällä hiihtämään Lappiin suurlähettiläs Stepanovin kanssa, niin hän ottaisi asian esille, jotta suhteet olisivat mahdollisimman korkealla tasolla ja noteeraamisen arvoiset. Hän puhuisi Stepanovin kanssa, että kokoomuksen ja Neuvostoliiton suhteet olisi saatettava paremmalle tolalle”.

Kekkonen olikin puhunut asiasta.

”Muistan hyvin, kun istuimme Kekkosen työhuoneessa. Hän sanoi, että vastaanotto ajatukselle oli ollut vähintäänkin puolipositiivinen”.

Kotisupolainen

Tämän jälkeen muutkin kokoomuksessa alkoivat saada omia ”kotiryssiään”. Kanerva raportoi omista keskusteluistaan Holkerille ja Tavastilalle ja informoi myös presidenttiä ja suojelupoliisia.

”Minulla oli oma kotisupolainen, jonka kanssa sparrasin näitä asioita. Olin kai ainoa, joka teki niin. Se jatkui myös Seppo Tiitisen aikana. Supossa oli yksi henkilö, jolle kerroin (neuvostolähetystön edustajien) tapaamisista. Tapasin häntäkin ravintoloissa”, Ilkka Kanerva kertoo.

Tarkkailua Kanerva pitää luonnollisena.

”Erikoisempaa olisi ollut, jos supo ei olisi ollut valppaana. Tavallaan jo voimannäyttöön sisältyy se, että naapuria seurataan. Neuvostoliittolaistenkin piti tietää, että supo seuraa heitä. Ei Suomi suinkaan ollut välinpitämätön sen suhteen, miten he toimivat. Se olisi ollut huono signaali Suomelta”.

Suojelupoliisin päälliköksi 1978 tullut Seppo Tiitinen kävi Kanervan kutsusta puhumassa kokoomuslaisille, joilla oli lähetystöön suhteita. Kirjan mukaan Tiitinen kertoi liikennesäännöistä ja rajoista, jotka kannatti ottaa huomioon, sillä takana saattoi olla myös salakavalia juonia ja vedättämistä.

”Oli pysyttävä jotenkin tolkullisella tiellä, vaikka olimmekin nuorisopoliitikkoja ja vapausasteet olivat ehkä hiukan isompia. Siitä huolimatta piti vähän katsoa, ettei tapahdu mitään sellaista, jota ei voi pitää hyväksyttävänä.”

Kirjan mukaan ei pitänyt antaa Moskovalle sellaista käsitystä, että Suomi kääntää selkänsä Neuvostoliitolle. Sen oli voitava luottaa siihen, että Suomi ei mene nurkan taakse länteen ja ryhtyy sieltä kivittämään Neuvostoliittoa.

”Sen takia haluttiin Kekkosen poikkeuslaki. Se oli tae siitä, että Suomen länsisuuntaus ei tarkoita kielteistä suhtautumista Neuvostoliittoon”, Ilkka Kanerva sanoo.

Ei rohjettu

”Me emme kyenneet Neuvostoliiton suuntaan käyttämään ulkopolitiikkaa hyväksemme sisäpoliittisessa valtakuviossa. Halusimme kuitenkin, että neuvostoliittolaiset tietävät, mitä me oikeasti ajattelemme ulkopolitiikasta ja sisäpolitiikasta”, Ilkka Kanerva toteaa.

Tämä oli hänen mukaansa kokoomuksen pelin nimi.

”Emme osanneet, rohjenneet tai halunneetkaan käyttää kotiryssäkuviota hyväksi, koska meillä oli sisäisesti hiukan sellainen viritys, että hoidamme vain omat asiamme. Emme halunneet kauheasti lähteä heittelemään kiviä hallituksen suuntaan”.

Urho Kekkosen presidenttiaika päättyi syksyllä 1981.

”Neuvostoliitolla ei ollut ykkössuosikkia, vaan oli suosituimmuusjärjestyksessä olleita ehdokkaita. Kokoomuksen pitkä työ Neuvostoliiton suuntaan kantoi hedelmää ja johti siihen, että Harri Holkeri ei olisi ollut heidän mielestään vastenmielinen valinta presidentiksi. Holkeri oli selvästi positiivinen vaihtoehto sen jälkeen, kun Karjalaisen kuviot ajoivat tietyistä syistä karille. Holkeri olisi ollut varsin luonteva Kekkosen työn jatkaja, ehdottomasti Neuvostoliiton kannalta hyväksyttävissä oleva. He luottivat kokoomukseen ja Holkeriin”, Ilkka Kanerva sanoo Kotiryssät-kirjassa.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt