Lauantaiaamuna 1. maaliskuuta 1986 suomalaiset radiokuuntelijat havahtuivat surumusiikkiin. Nytkö se sitten on tapahtunut, onko Urho Kekkonen kuollut? Äimistys vaihtui järkytyksen sekaiseen suruun, kun selvisi, että menehtynyt oli Ruotsin pitkäaikainen pääministeri ja sosiaalidemokraattien puoluejohtaja Olof Palme.
Hänet oli kylmäverisesti murhattu edellisenä iltana keskelle katua. Ruotsissa, tuossa ihanassa lintukodossa, josta kaikki uudet ja ihmeelliset reformit Suomeen viiveellä rantautuivat. Mahtipontiset hautajaiset pidettiin kaksi viikkoa myöhemmin Tukholman kaupungintalossa. Niihin saapui kansojen herroja ja maan mahtavia kaikkialta maailmasta. ”Meidän Arja” Saijonmaa esiintyi. 11-vuotiaana koululaisena en ollut koskaan kuullutkaan Olof Palmesta, mutta ymmärsin nyt, että hän oli jonkinlainen Kekkosen ja C. G. E. Mannerheimin risteytys. Suuri valtiomies, joka tahtoi kaikille vain hyvää. Hämmästykseni oli suuri, kun kymmenen vuotta myöhemmin muutin Ruotsiin ja sain huomata, ettei mielikuva pitänyt paikkaansa. Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maalla, Olof Palme ei ainakaan.
Koska kuolleista ei ole sopivaa puhua pahaa, tuotiin mielipiteet esille ikäänkuin hampaiden välistä sihahtaen ja kuvitteellisen ristinmerkin kera. Monelle hän oli luokkapetturi, toisille arrogantti ja omanarvontuntoinen besserwisser. Toki oli niitäkin, joille hän oli Jumalasta seuraava. Mauno Koiviston kaltainen rakastettu maanisä hän ei kuitenkaan ollut.
Se oli raukkamainen pelkurin teko. Tappava luoti osui Olof Palmea lapaluun korkeudelle, murskasi selkärangan, vahingoitti aorttaa ja henkitorvea ja tuli ulos rinnan kautta. Sillä silmänräpäyksellä murskaantui ja kuoli myös jotain kansankodista. Olof Palmen murha ei päättänyt vain yhden miehen elämää, vaan kokonaisen aikakauden. Epookin, jonka muistot on aika kullannut, ja joka ei koskaan enää palaa. Riippuen siitä keneltä kysyy, voi tuo vaihe edustaa aikaa, jolloin kaikille riitti töitä ja Ruotsin teollisuus kasvoi ennennäkemättömällä vauhdilla. Tavallinen ruotsalainen perhe saattoi asua omakotitalossa ja äidit olla kotona hoitamassa lapsia, koska siihen yksinkertaisesti oli varaa. Ei ollut hallitsematonta maahanmuuttoa, eikä suuria tuloeroja.
Toisaalta se on myös ajanjakso, jolloin inflaatio jylläsi ja devalvaatiot seurasivat toisiaan. Kansalainen ei voinut tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä keittiön pöydän ääressä, kuten vaikkapa valita, mihin kouluun lapset laitetaan. Televisiossa oli kaksi kanavaa, eikä niissä esitetty mainoksia. Jos niitä hakusi nähdä, oli mentävä elokuviin hyvissä ajoin ennen varsinaista esitystä. Yrittäjä oli vähintäänkin epämääräinen ”liikemies” eikä suinkaan jalustalle nostettu entreprenööri. Joka kolmas vuosi oli vaalit, jotka sosiaalidemokraatit voittivat. Tietenkään Olof Palme ei tehnyt tätä kaikkea yksin, mutta hän oli valokeilassa, ja hän nautti siitä.
Suomessa esitetään aika ajoin, että Palmen murha on kansallinen trauma. Mielestäni näin ei ole. Palmen murhatutkinta sen sijaan on kansallinen häpeäpilkku. Farssi, jolle tekisi mieli nauraa, mutta ei voi, koska aihe on arka ja kipeä, ja kuitenkin surkuhupaisa. Toisaalta murha tuo mieleen Agatha Christien teoksen Idän pikajunan arvoitus. Hyvin monella oli motiivi tappaa Olof Palme, mutta kuka sen lopulta teki? Vasemmalla oltiin tympiintyneitä hänen suhtautumisestaan IB:hen ja ydinvoimaan. Oikealla häntä todella vihattiin julkisesti. Monet olivat ne pilkkalaulut, joita hänestä oikeiston pippaloissa hoilailtiin.
Pasifistit karsastivat maailmanparantaja Palmen kiihkoa vauhdittaa Ruotsin aseteollisuutta. Osa upseereista, eritysesti merivoimissa, katsoi Palmen olleen rähmällään Neuvostoliittoon päin. Palmen suhde turvallisuuspoliisi Säpoon oli sekin kaikkea muuta kuin luottamuksellinen. Säpossa liikkuneiden huhujen mukaan Palme oli Neuvostoliiton ”vaikutusagentti”, siis henkilö, joka toimitti itäpuolen näkemyksiä omaan maahansa. Puhumattakaan vaikutusvaltaisista vihollisista maailmalla. Hänen sekaantumistaan milloin mihinkin konfliktiin ja valtioiden välisiin kiistoihin, ei katsottu suopeasti.
Palmen murha on kuin jokin sortin ikuinen murhamysteerien Salatut elämät, joka vain jatkuu ja jatkuu. Se viihdyttää tiettyä kansanosaa muiden miettiessä, että mikä tuossa kaikessa jaksaa kiehtoa. Olof Palme ei kuitenkaan ole fiktiota. Hän oli lihaa ja verta. Isä, puoliso, työtoveri, ystävä, läheinen, valtiomies, jonka elämä ja teot kiteytyvät muistolaattaan Sveavägenillä sen sijaan, että muistelisimme hänen aikaansaannoksiaan ja merkitystään silloisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa. Palmen murhatutkinta tuli vihdoin päätökseen viime kesänä. Spekulaatiot elävät omaa elämäänsä, mutta asialle on nyt laitettu viralliselta taholta piste. On aika päästää irti ja siirtyä eteenpäin. Hyväksyä, että osa kansallista itsetuntoa on ymmärtää, ettei tiedä kaikkea eikä kaikelle löydy selitystä.
Olof Palme oli yksi 1900-luvun huomattavimmista ruotsalaisista poliitikoista. Hän oli säkenöivän älykäs ja sivistynyt ja omasi epätavallisen hyvän muistin. Briljantti puhuja, joka todella osasi ottaa yleisönsä. Hänen vahva karismansa kosketti kaikkia niitä, jotka hän tapasi. Hän oli kielitaitoinen maailmanmies, joka ei pyydellyt anteeksi olemassaoloaan keneltäkään, ja hänen verkostonsa olivat poikkeuksellisen laajat ja monitahoiset. Palmen mukaan politiikka on tahdon asia ja sitä hänellä totisesti riitti- ja sitä tarvittiin. Kuten myös tarvittiin hänen loputonta uskoaan omiin voimiinsa, sillä hän teki työtään vastatuulessa. Hän oli voimakas persoona: monien ihailema, toisten karsastama. Olof Palme eli väkevän ja merkityksellisen elämän. Rauha hänen muistolleen.
