Historiantutkija, tohtori Marko Paavilainen otti puitavakseen punakapinan alkuvaiheen tapahtumasarjan, josta on jäljellä varsin vähän todistusaineistoa. Joukkoteloitus ei liittynyt taistelutilanteeseen, vaan sillä kertaa murhattiin joukko kiinniotettuja vastustajia, jotka olisi pitänyt kuljettaa oikeuden eteen. Tapaus ei ollut suinkaan ainutkertainen, vaan vastaavanlaisia äkkipikaistuksissa suoritettuja murhia oli tehty kosolti jo aiemmin.
Se mikä teki joukkomurhasta kauaskantoisen, oli uhrien henkilöllisyys. Vihdin veritekojen kaikkiaan seitsemästätoista valkoisesta uhrista kolme olivat Thomén veljekset: arkkitehdit Valter ja Ivar sekä metsänhoitaja William. Veljeksistä neljäs, taidemaalariveli Verner selvisi kansalaissodasta hengissä. He kaikki olivat ammateissaan arvostettua, tunnettua sivistyneistöä. Luokkaero teloittajien ja uhrien välillä oli räikeä. Se korosti tätäkin tekoa seurannutta vihanpitoa.
Veljesten murhaaminen aiheutti huhumyllyn tosiasioiden vasta vähitellen päästessä esiin lehdistössä. Se ei ollut lajissaan ainoa. Huhtikuussa 1918 punaiset surmasivat pelkästään eteläisessä Suomessa yli 500 vihollisikseen katsomaansa valkoista.
Thoménien kohtalo oli kuitenkin eräänlainen viimeinen pisara. Muun muassa se koitui tuhansien punaisten kuolinsyyksi: teloituksin ja vankileirein. Valkoisen Suomen ylipäällikkö, kenraali C.G.E. Mannerheimkin salli punaisten ampumisen ”paikalla” ja lievensi julmuuttaan hitaasti, asteittain vuosien mittaan.
Raakuuksia kauhisteltiin puolin jos toisin. Sosialidemokraatin päätoimittaja ja Porin rintaman punakaartin johtotehtävissä ollut Hannes Uksila parahti punaisten kapinadiktaattori Kullervo Mannerille:
”Meidän armeijamme ei ole mikään sankarijoukko, jollaiseksi sen olisi pitänyt muodostua (…). Vankeja murhataan, vangiksi tarjoutuvia ammutaan, kokonaiset komppaniat karkaavat rintamalta, rosvous on aivan yleistä, kortinpeluu, tottelemattomuus ja laiskuus on yleistä. Meitä voidaan täydellä syyllä sanoa rosvolaumaksi.”
Menestyneet, sivistyneet romantikot
Thoménit olivat hyvin toimeentulevia helsinkiläisiä, joista arkkitehdit Valter ja Ivar voittivat merkittäviä arkkitehtuurikilpailuja. He metsänhoitajaveljensä Williamin ja muutaman työtoverinsa kanssa päättivät talvella 1918 lähteä punaisten hallinnoimasta Helsingistä salaa liittyäkseen valkoiseen armeijaan. Heillä ei ollut sotilaallista koulutusta, mutta hyväkuntoisina nuorukaisina uskaltautuivat öiseen aikaan pakenemaan Helsingistä jäitä myöten ohi Lauttasaaren ja Espoon saariston Sommarön kautta kohteena Kirkkonummen Medvastö.
Kirjan kirjoittaja Marko Paavilainen heräsi veljesten kohtaloa tutkimaan vietettyään lapsuudessaan samalla saarella kesiään. Saari on siltayhteydessä manner-Kirkkonummeen, ja se sijaitsee Espoonlahden eteläisessä osassa vastapäätä Espoon saaristoa.
Thoménit omistivat Medvastössa suuren tilan ja kartanon, josta seitsemän miestä lähti kolmella reellä salaa pois punaisten miehittämältä Uudeltamaalta. Ohjastajina oli kolme tilan palkollista, jotka selvisivät retkestä hengissä. Kohtalon oikku oli, että matkaan olisi pitänyt lähteä myös arkkitehti J.S. (Jukka) Sirén, mutta hänen vaimonsa oli raskaana ja niin huonovointinen, ettei Sirén voinut vaimoaan jättää. Syksyllä, sodan jälkeen syntyi heidän poikansa, tuleva arkkitehti ja professori Heikki Sirén.
Helsingistä pakenijoiden kohtalokkain seikka Nummelassa kiinnijoutumisen lisäksi oli, että heillä oli mukanaan metsästysaseita ja pistooli.
Retken tarkoitus punaisten silmissä oli siis kaikkea muuta kuin viaton.
Nummelan punakaartin kynsiin joutuminen ei ollut vielä kaiken loppu, sillä sikäläinen maltillinen työväen arvostetuin ja korkein henkilö, moninkertainen eduskunnan jäsen puuseppä Edvard Helle toimi kuulustelijana. Hänen käsissään tapahtumasarja olisi voinut saada toisenlaisen lopun.
Punaista ”oikeutta” hevostien varressa
Asioiden eteneminen oikeudenmukaisesti estyi kuitenkin pian, kun Nummelaan saapui kiihkomielisen Lauri Karan johtama ”Hyvinkään lentävä”
– Omatoiminen kurinpitoyksikkö, aina valmis tappamaan. Thoménin veljesten ryhmä oli tälle joukkiolle vihollinen pahimmasta päästä, moukat pääsivät sanelemaan itseään parempien kohtalon.
Karan uho Nummelassa oli niin uhkaavaa, että Edvard Helle joutui luovuttamaan pidätetyt hyvinkääläisille, jotka sanoivat vievänsä vangit Nummelan. Tarkoitus oli alun perin toimittaa epäillyt Helsinkiin saamaan oikeutta, mutta Hyvinkään lentävien kanssa matkasta tuli vain parin kilometrin mittainen.
Viime sotien jälkeen Edvard Helteen poika, moninkertainen ministeri ja kansanedustaja Veikko Helle (1911–2005) – puuseppä hänkin – sai Nummelan työväentalon pihalle oman muistomerkkinsä. Historian karmeita yhteensattumia on, että juuri tuolta paikalta Karan teloittajajoukko lähti kuljettamaan Thoménin veljeksiä.
Kuin klassinen murhenäytelmä
Jollei veljesten ja heidän kohtalotovereittensa kuolin kertomus olisi jo yleisessä tiedossa, siitä syntyisi erinomainen elokuva- tai näytelmäkäsikirjoitus, jollei libretto. Jännitystä ehkäisisi vain se, että juoni olisi kokijan tiedossa vailla yllätyksiä. Marko Paavilaisen tutkima ja kertoma tarina veljessarjan vaiheista on sävyiltään yhtä paljon karseaa kuin tietoa lisäävää luettavaa. Taas tulee todistetuksi, että historia toistaan itseään. Niin kansakuntien välillä kuin niiden sisälläkin elää räjähdysherkkiä aineksia.
Syksyn 1917 lakkojen yhteydessä työväestön joukossa eli yllyttäjiä, jotka uskoivat fanaattisesti Venäjän vallankumoukseen. Osa vasemmistosta meni mukaan tuohon terrorin ihannointiin, johon liittyi viha ja kostonhalu kaikkea sivistystä sekä yksityisomistusta kohtaan. Siitä sikisi vielä tänäänkin pilkahteleva usko joukkomurhien hyveellisyyteen:
Lenin, Stalin, Hitler, Mao, Che Guevara – unohtamatta 2000-luvun uskonkiihkoilijoita.
Paavilaisen opettava Thoménin veljesten kohtalokertomus ei syytä vain punaisia. Viileästi selviävät yhdet syyt siihen, miksi valkoisetkin kostivat, vieläpä korkojen kanssa.
Thoménin veljesten ja heidän tovereittensa murhapaikalle Nummelan Ojakkalassa pystytettiin jo vuotta myöhemmin keväällä 1919 muistomerkki.
Marko Paavilainen kummastelee, miksi laatan teksti on luettavissa yksinomaan suomeksi, vaikka veljekset olivat ruotsinkielisiä.
Kirjoittaja arvelee, että suomeksi siksi, koska muistomerkin tarkoitus oli välittää poliittista viestiä: muistuttaa vihtiläisiä (suomenkielistä seutua) heidän pitäjässään punaisten toimeenpanemasta joukkosurmasta.
Samalla kun Suomi kohta muistaa ja juhlii 100-vuotista itsenäisyyttään, kuvion tekevät vaikeaksi sisällissotamme molempien osapuolten käsittämättömät julmuudet noina maamme olemassaolon alkuhetkinä.
Juhlintaan liittyy vakava syntytarina. Tekemättömiksi pahoja tekoja ei saa, eikä unohtaakaan pidä. Ja juhlia kun pitäisi.
Marko Paavilainen: Murhatut veljet. Valter, William ja Ivar Thomén elämä ja kuolema. Siltala 2016.
KIRJOITTAJA: MARKKU JOKIPII.
