X
SULJE MAINOS
Dekkarikirjailija Mauri Sariola helmikuussa 1981. LEHTIKUVA/ANNA-KRISTINA ÖRTENGREN

Huijauksia, plagiaatteja ja ”luovia lainauksia” – väärennöksiä

Taloudellisesti ajatellen kirjallisuuden väärennökset ovat mitättömiä verrattuna taideväärennöksiin.

Kuvataiteessa teokset ovat uniikkeja, jotka tekijä on valmistanut omakätisesti. Kirjallisuuden rahallista arvoa vähentää myös sen sidos kieleen ja kulttuuriin.

FT Sanna Nyqvist on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen tutkijatohtori ja FT Outi Oja työskentelee Tukholman yliopistossa suomen kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtorina. He ovat kirjoittaneet teoksen, jossa käsitellään kaunokirjallisia väärennöksiä.

Tekijät luokittelevat kirjallisuudessa esiintyvät väärennökset kolmeen luokkaan. Varsinaisissa väärennöksissä teksti, jonka alkuperä on muu, esitetään tunnetun kirjailijan tuotoksena. Tämä yleistyi vasta modernin tekijäkäsityksen mukana.

Yksinkertaisimmillaan väärentäjä kirjoittaa tekstin tunnetun kirjailijan tyyliin ja tuo sen julkisuuteen. Uskottavuuden takia väärentäjä joutuu keksimään käsikirjoitukselle taustatarinan ja sen tueksi jopa väärentämään muita dokumentteja.

Plagiaatissa lainataan ilman lupaa ja peitellen toisen kirjailijan tekstiä. Tällaista tapahtui jo antiikin runoilijoiden keskuudessa ja se on edelleen yleisin väärentämisen muoto. Digitalisaaton myötä plagiaattien paljastaminen on helpottunut.

Kolmantena väärentämisen lajina käsitellään identiteettihuijauksia. Kirjailijana esiintyy joku muu kuin tekstin tekijä tai hän väittää olevan joku toinen kuin oikeasti on. Tämä muoto yleistyi 1900-luvun loppupuolella, samanaikaisesti kun kirjailijan julkinen rooli on mediassa korostunut.

Periaatteessa väärentämisen lajit ovat selkeät, mutta käytännössä niiden sovitteleminen kirjallisuuden käytäntöihin on vaikeaa.

Oscar Wilde

Nyqvistin ja Ojan kirjassa on useita esimerkkejä huijauksista. Oscar Wilde (1854–1900) oli suosittu näytelmäkirjailija ja itse asiassa hänen uransa alkoi plagiaattiskandaaleilla, mutta kohu oli vain hyväksi. Hänen esikoisrunokokoelmastaan otettiin peräti viisi painosta. Wilden myöhempiäkin teoksia varjostivat ilmeiset lainaukset brittikirjallisuuden suurnimiltä.

Wilde sai vuonna 1895 kahden vuoden pakkotyötuomion säädyttömyydestä. Tämän jälkeen paluuta seurapiireihin ei enää ollut ja hän eli viimeiset vuotensa maanpaossa Ranskassa.

Wilden vankeustuomio käytännössä mitätöi hänen tekijänoikeutensa ja avasi hänen tuotantonsa piraattikustantajille. Kukaan ei valvonut maineensa menettäneen kirjailijan etuja.

Painokset pitivät Wilden tuotannon hänen kuolemansa jälkeen hyvin saatavilla ja kirjailijan suosio alkoi vähitellen uudelleen nousta. Tässä vaiheessa markkinoille alkoi tulla hänen kirjoittamikseen väitettyjä käsikirjoituksia ja kirjeitä.

Suomen väärennökset

Väinö Antero Koskenniemi (1885–1962) oli suomalaisen kulttuurielämän mahtihahmoja. Hän vaikutti lyyrikkona, kriitikkona, esseistinä, kääntäjänä, sanomalehtimiehenä, kirjallisuuden professorina ja tietokirjailijana.

Koskenniemi teki kirjallisen debyyttinsä 1900-luvun alussa ja vuonna 1906 hän sai jo valtionpalkinnon. Pian alkoi kuulua jäljittelysyytteitä, joiden mukaan hänen epäiltiin julkaisseen ranskalaisia runoja ominaan.

Nyqvist ja Oja katsovat, että Koskenniemen epäilyksenalaiset runot ovat eräänlaisia rajatapauksia kääntämisen ja väärentämisen suhteesta. Voi pohtia, kuinka vapaasti kirjailija voi käyttää omassa runossaan vieraasta kielestä käännettyjä runon säkeitä tai kokonaisia säkeistöjä.

Epäilyt eivät kuitenkaan estäneet Koskenniemen urakehitystä, hän toimi muun muassa Turun yliopiston kirjallisuustieteen professorina ja rehtorina. Vuonna 1948 Koskenniemi sai akateemikon arvonimen.

Mauri Sariola (1924–1985) lukeutuu Suomen tuotteliaimpiin kirjailijoihin, hän julkaisi omalla nimellään yli 80 romaania. Salanimellä Esko Laukko hän julkaisi yhdeksän dekkaria. Kiihkeän julkaisurytmin takana oli kirjailijan krooninen rahapula.

Laukon nimellä julkaistu teos Sen yli käy vain tuuli viheltäin nostatti Suomessa laajan kohun syksyllä 1969. Lehdistö huomasi nopeasti, että salapoliisiromaanissa plagioitiin erään yhdysvaltalaisen kirjailijan teosta, joka oli suomennettu vuonna 1960.

Kohu johti lopulta siihen, että Sariolan kirja vedettiin pois markkinoilta ja hän joutui maksamaan korvauksen alkuperäiselle tekijälle. Tämä ei ollut suinkaan Sariolan uran ainoa plagiointijuttu.

Oma tarinansa on Mauri Sariolan vaimon Tuula Sariolan julkaisemat kirjat. Hän debytoi kirjailijana vuonna 1989 Murha Sammatissa –romaanillaan ja se sai hyvät arvostelut.

Tuula Sariola julkaisi 16. dekkarinsa vuonna 2006. Samana kesänä julkisuuteen tuli tieto, että Sarioloiden pitkäaikainen perhetuttu toimittaja Ritva Sarkola olikin Tuula Sariolan kirjojen tekijä.

1990-luvulla kirjailija Anja Kauranen (Snellman) joutui niin sanotun sitaattikohun keskelle. Kyse oli osittain kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden erilaisista sitaattikäytännöistä. Samoihin aikoihin otsikoihin nousi myös silloisen Tampere-talon johtajan Carl Öhmanin tapaus. Häntä epäiltiin poikkeuksellisen laajasta tiedevilpistä, joka liittyi hänen väitöskirjaansa.

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset. Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia. Gaudeamus.

Kirjottanut JARKKO KEMPPI

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt