”Sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän uudistaminen ja tehokkuuden parantaminen ovat välttämättömiä, mikäli halutaan samanaikaisesti sekä lunastaa hoivalupaukset että turvata julkisen talouden kestävyys.” Näin totesi sosiaali- ja terveysministeriön tuleva kansliapäällikkö Kirsi Varhila (sd.) viime joulukuussa puhuessaan joukolle sote-ammattilaisia.
Varhilan ajatukseen on helppo yhtyä. Mutta ehkä vielä tätäkin tärkeämpää on määrittää, mitä ovat nuo Varhilankin mainitsemat hoivalupaukset. Mitä kansalainen voi hyvinvointiyhteiskunnassa odottaa saavansa vastineena veroeuroilleen?
Minkä osan hyvinvointipalveluista kustantaa yhteiskunta ja mistä osasta vastaamme me itse? Kyse on kansalaisen näkökulmasta erittäin olennaisesta lupauksesta, jonka rahallinen arvo todennäköisesti ylittää jopa eläkelupausten yhteissumman. Tätä taustaa ajatellen, on hämmästyttävää, miten haluttomia poliittiset päättäjät ovat aiheesta keskustelemaan.
Kannustan Antti Rinteen hallitusta perehtymään ajatushautomo Kalevi Sorsa -säätiön vuonna 2015 julkistamaan ”Yhteistä ja yksityistä varautumista – vanhusten hoivan tulevaisuus” -raporttiin. Siinä pohditaan eri näkökulmista julkisen ja yksityisen vastuun kumppanuutta vanhuspalveluissa, kun väki vanhenee, hoito huononee ja kulut kasvavat.
Eri etuuksien saaminen liittyy enemmän kunnan taloudelliseen tilanteeseen kuin oikeuteen hoivaan. Ihmiset eivät tiedä, mihin ja miten varautua ja miten omaehtoinen varautuminen vaikuttaa julkisen palvelun saamiseen. Epäselvyys aiheuttaa epätietoisuutta ja kansalaiset alkavat epäillä annettujen lupausten kestävyyttä, todetaan raportissa.
Hoivalupauksia annetaan – tai ollaan antamatta tai lupauksista tingitään – hyvin käytännöllisin perustein ilman mainittavaa poliittista keskustelua. Tavoitteena on vain saada vuotuinen kuntabudjetti jotenkuten toimimaan. Tässä on onnistuttu yhä useammin huonosti. Mahdolliset maakunnanlaajuiset järjestämisvastuut eivät ratkaise ongelmaa.
Juha Sipilän hallitus lupasi ohjelmassaan selvittää, millaisiin verovaroin kustannettaviin hoivapalveluihin kansalaisilla on oikeus. Tämä lupaus taisi tallaantua sote-taistelutantereella kuoliaaksi.
Pohjoismaissa julkinen valta vastaa lähtökohtaisesti hyvinvointipalveluista. Kaikki osallistuvat verotuksen kautta palveluiden rahoitukseen ja voivat laskea ainakin jossakin vaiheessa hyötyvänsä palveluista. Tästä periaatteesta on pidettävä jatkossakin kiinni.
Jotta tämä onnistuu, yhtälöön tarvitaan lisää rahaa. Erityisesti ikäsidonnaisten julkisten menojen, kuten terveys- ja hoivapalvelujen kasvua, on kestämätöntä rahoittaa vain verotusta kiristämällä. Eikä paraskaan sote-uudistus yksinään ratkaise yhtälöä.
Nykyisin on laaja yhteisymmärrys, että kansalaisten omaa vastuuta hyvinvoinnin rahoittamisessa pitää lisätä. Jokaisen on oltava yhteiskunnan hoivalupauksen piirissä, mutta nyt on löydettävä sopiva työnjako palveluiden julkisen rahoituksen ja oman rahoituksen välillä sekä palveluiden yhdenvertaisuuden turvaamisessa.
Oma rahoitus ei saa pienentää kansalaisen oikeutta julkiseen rahoitukseen. Yksityinen varallisuus tukee hyvinvointipalvelujen rahoitusta ja vain yksityistä rahoitusta hyödyntämällä voidaan ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa.
Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo on myös peräänkuuluttanut yhteiskunnan palvelulupauksen määrittelyä. Hiilamo on korostanut, että kun kansalaiset tietävät riittävän tarkasti, millaista hoitoa he ja heidän läheisensä voivat yhteiskunnalta odottaa, osaavat he myös itse varautua täydentämään tarvitsemiaan palveluja esimerkiksi yksityisen vakuutuksen turvin.
Yksilöille pitäisi tarjota nykyistä helpompia tapoja muuntaa omaa varallisuuttaan vapaaehtoisesti ostovoimaksi vanhuuden hoivapalveluiden hankkimiseksi. Palveluseteli on keino yhdistää julkisia ja yksityisiä varoja palvelujen hankinnassa.
On erinomaista, että Antti Rinteen hallitus on luvannut uudistaa palvelusetelijärjestelmän. Tavoitteena pitää olla hoitoon pääsyn sujuvoittaminen. Usein palvelusetelin ja oman rahan yhdistelmällä voi löytää juuri mieleisensä hoivapaikan.
Meillä julkinen valta on luvannut hoitaa meitä kehdosta hautaan. Tämä periaate on niin kauan katteeton lupaus, kun sen sisältöä ei ole lainkaan määritetty. Tällainen löyhä lupaus voi jopa tuudittaa meidät vääriin odotuksiin. Antaahan se ymmärtää, ettei yksilöllä tässä kuviossa ole omaa vastuuta lainkaan. Julkinen hoivalupaus on kirkastettava vähintäänkin yleisellä tasolla. Se helpottaa ja herättää meitä myös itse varautumaan taloudellisesti senioriaikaan.
