Kauko Kare (1914-1996) oli tuottelias kääntäjä, kriitikko ja mielipidekirjailija, josta muotoutui ”Kekkoslovakian” kovasanainen arvostelija. Vasta nyt – mutta onneksi – hän on saanut elämänkertansa.
Umpikujaan hänet ajoi sotien jälkeisen Suomen henkinen ilmapiiri. Kare toi esille presidentti Urho Kekkosen palvonnan järjenvastaisia ilmentymiä. Hänen mielipiteilleen syntyi vähitellen houkutteleva, kasautuva tilaus. Kareen Nootti-lehti ja Tähän on tultu –mielipidekirja herättivät tunteita ja kansakunnan henkistä tilaa häpeilevää ihmettelyä.
Suomettuneisuuden ajan julkisen sanan historiamme ei ole sananvapauden kannalta muisteltuna kovinkaan kunniakas. Kuin jokin suuri voima olisi yksioikoisesti nimittänyt meille journalismin kuuliaiset sankarit ja toisaalta nimennyt halveksittavat yksinajattelijat. Maamme sisäpoliittinen ilmasto muistutti vanhoillista kirkkokuntaa, joka palvoi jumalaansa ja samalla osoitteli jatkuvasti synnintekijöitä keskuudessamme.
Kauko Kare oli – paitsi häiritsevä hylkimys – erinomainen työväline puhdasuskoisuuden osoittamiseksi. Hänen esille tuoman katkeruutensa tosiasiallinen vaarallisuutensa oli varsin rajallinen. Hänen ansiostaan Suomen avainhenkilöt ja –yhteisöt saattoivat osoittaa kuuliaisuuttaan. Kareen mielipiteiden tuomitseminen oli yksi todistus turvavälistä sen ajan toisella tavalla ajatteleviin.
Häiriköitä ei ollut montaa, mutta silti he koettelivat presidenttimme ja hänen hovinsa mielenrauhaa. Kekkonen pyrki saavuttamaan 100-prosenttisen kannatuksen valtakunnassaan, kuten myös muutamat entisten kommunistivaltioiden nykyiset hallitsijat.
Eikä Kekkonen millään halunnut suostua demokratian edellyttämiin presidentinvaaleihin, hänet oli mieluiten valittava ilman äänten laskemista. Ilmiö on tänäänkin tuttu: vallassa olija ei haluaisi millään ryhtyä vaaleihin.
Halveksiva tuhahtelu vastuuntunnon todisteena
Kauko Kareesta oli siis valtakunnallemme haitan lisäksi hyötyä. Suhtautumalla hänen mielipiteisiinsä kielteisesti avainhenkilöt kykenivät osoittamaan uskollisuuttaan.
Tätä hyödynsi myös kokoomus ja koko porvarillinen markkinataloutta kannattanut elinkeinoelämä. Silti oppositiokausi vain jatkui ja jatkui koko Kekkosen vallassa oloajan ja pitkään sen jälkeen. Konttaus ei kerännyt tyylipisteitä.
Historiantutkija Jukka Tarkka on jälkikäteen todennut, että Kauko Kareen Tähän on tultu –teosta muistutti paljolti puolitoista vuosikymmentä myöhemmin ilmestynyt Tamminiemen pesänjakajat (1981), joka oli saman ilmentymän jatkumo.
Journalistien ivallinen vastaanhangoittelu johti irtisanomisiin. Kare sai kenkää Suomalaisesta Suomesta (Kanavan
edeltäjä) ja HS:n Aarno Laitinen itseltään Aatos Erkolta.
Suhtautuminen noihin levottomiin painotuotteisiin oli maamme ”virallisissa” piireissä yhtäläinen: halveksimalla todistit olevasi yhteisen hyminän hyräilijä. Tämän osoitti muun muassa WSOY:n pääjohtaja Hannu Tarmio paljastamalla pesänjakajien nimet: joukko HS:n poliittisia toimittajia! Tänään noita kahta Kekkosta ja hänen hoviaan ivailevaa kirjaa on syytä pitää sankaritekoina.
Kansallisista mielipidehäiriköistä oli ylikansallista etua. Heidän näkyvä olemassa olonsa todisti, että Suomi antoi hitusen sijaa sananvapaudelle – vaikka olikin lännestä katsottuna Neuvostoliiton kuuliainen myötäjuoksija. Meillä ei riitapukareita vangittu, joskus sensuuri iski epämieluisaan materiaaliin, mutta tekijät kulkivat vapaina, vaikkakin kylähulluiksi nimettyinä.
Yksi ilmentymä tuosta Karen halventamisen alhaisuudesta on nähtävissä eräässä Matti Kassilan ohjaamassa Komisario Palmu –elokuvassa. Siinä sivuhahmona esiintyy täydeksi hulluksi muovattu Kauko Kare –iljetys. Tuota mautonta ihmispilkkaa Kassila myöhemmin nöyrästi katui.
Mielipiteineen nurkkaan ajettu mutta ystäväpiirin ympäröimä
Eri mieltä –teokseen on koottu enemmän kuin tarpeeksi Kekkosen ajan kummallisia tapahtumia. Niiden uudelleen luettelointi auttaa muistamaan, miten tekopyhässä ilmapiirissä valtakuntamme eli. Esimerkiksi kuinka Tamminiemeen presidentin luokse menneet kokoomusnuoret kysyvät päämieheltämme: ”Eroaisimmeko kokoomuksesta?” Mihin presidentti: älkää.
Tai kun kirjan ulkopuolella vuosituhannen vaihteessa kumarretaan jo uutta auktoriteettia: HS:n päätoimittaja ja konsernin omistaja kysyvät Venäjän johtoon nousseelta Vladimir Putinilta: ”Mitä Suomen tulisi nyt tehdä?” Aivan kuten Pilli ja Pulla Pekka Töpöhännän keljulta Monnilta.
Osa tuosta maailmasta ei ole vieläkään kadonnut. Yhä – tänä päivänäkin – löytyy tuoreita muisteluksia siitä, miten auvoista oli elää ns. ”kotiryssien” siipien suojeluksessa ja laverrella näille kaikki paha, minkä tutuistaan vain tiesi: samalla rukoillen armoa ja hovikelpoisuutta.
Tuohon Kauko Kare oli läpeensä kyllästynyt ja sitä hän halveksi. Hän oli kuitenkin paljon muutakin, mihin tuore elämänkerta ei jaksa tai kykene syventymään. Hänen kääntäjän, kustantajan ja kirjoittajan tuotantoaan ei esitellä edes luettelon muodossa. Esille olisi tullut kaivaa Kare kirjallisuuskriitikkona ja taitavana suomentajana.
Hänen kirjoituksensa Suomalaisessa Suomessa, Suomen Kuvalehdessä ja johtamissaan sanomalehdissä olisi pienellä vaivalla ollut referoitavissa. Nyt Kare jää vain hakusanan Kekkonen taakse.
Tutustuin 1960-luvulla nuorena skribenttinä tuohon Kekkos-kriitikkoon, joka ensitapaamisen jälkeen osoittautui kaikeksi ja paljoksi muuksi kuin vain oman aikansa sylkykupiksi. Hänellä oli oma tiivis ystäväpiirinsä, josta syntyi muun muassa maineikas Pidot Tornissa –julkaisuketju, oma kustantamo ja lehti, ja terveellinen epäluulo valtaapitäviä kohtaan.
Kekkosen kanssa hänellä oli samanlainen loppu: muistin hiipuminen. Vihasiko Kauko Kare Kekkosta? Siihen voisi vastata samoin miten Uuden Suomen päätoimittajan tehtävistä Kekkosen hovin painostuksesta erotettu Pentti Poukka: ”Kekkonen vihasi minua, ja kyllä minäkin vihasin Kekkosta.”
Seppo Konttinen & Kari Vitie: Eri mieltä. Todenpuhuja Kauko Kareen elämä. Otava 2020.
