Hallituksen ministeriaitio eduskunnan suullisella kyselytunnilla 14. helmikuuta 2013. LEHTIKUVA/MIKKO STIG

Wille Rydman: Harhaoppisia hallitusajatuksia

Toimintakykyisen enemmistöhallituksen muodostaminen on käynyt vaikeaksi useimmissa Euroopan maissa.

Keskeisin syy tähän on kansallismielisten liikkeiden nousu suurten puolueiden joukkoon ja muiden puolueiden haluttomuus tehdä yhteistyötä niiden kanssa. Parlamentaarista enemmistöä on hankala saavuttaa, kun vasemmisto- ja oikeistopuolueet eivät pääse sopuun asiakysymyksistä ja molemmat niistä taas vierastavat vaa’ankieliasemassa olevia nationalisteja.

Kansallismielisten puolueiden suosiota nostaa luonnollisestikin Euroopassa harjoitettu itsetuhoinen maahanmuuttopolitiikka. Kansalaiset, jotka omassa arjessaan joutuvat kokemaan etelästä pohjoiseen suuntaavien massavaellusten seuraukset, pitävät kansainvaellusten patoamista Euroopan kohtalonkysymyksenä. Eivätkä ole siinä lainkaan väärässä.

Nyrpeä asenne Euroopan nationalistipuolueita kohtaan voi olla sikäli perusteltua, että niissä vaikuttaa usein varsin levottomia hahmoja ja niiden toiminta on leimallisesti huomattavan amatöörimäistä. Mutta jos tällaisten liikkeiden kannatusta oikeasti halutaan vähentää, se onnistuu vain puuttumalla niiden kannatuksen juurisyyhyn. Jos vakiintuneet puolueet ottaisivat holtittomien kansainvaellusten tuhoisan vaikutuksen tosissaan, ihmisten ei tarvitsisi äänestää protestipuolueita.

Eri Euroopan maissa tilanteeseen on reagoitu eri tavoin. Itävallassa kokoomuksen sisarpuolueen nuori puheenjohtaja päivitti puolueensa maahanmuuttopolitiikan tähän päivään, voitti vaalit ja muodosti hallituksen nationalistien kanssa – ja on menestynyt hyvin. Saksassa ja Ruotsissa kansallismieliset puolueet on puolestaan pyritty eristämään kaikesta päätöksenteosta – seurauksenaan se, että niiden kannatus on vain jatkuvasti voimistunut.

Suomessa on kokeiltu sekä typeriä että fiksuja konsteja, kummistakaan juuri mitään oppimatta. Vuoden 2011 jytkyvaalien jälkeen muodostettiin mieluummin neljä vuotta keskenään riidellyt sekametelihallitus kuin tehtiin yhteistyötä perussuomalaisten kanssa. Se oli umpihölmöä. Vuoden 2015 vaalien jälkeen taas perussuomalaiset integroitiin osaksi keskustaoikeistolaista hallitusta. Se oli erittäin viisasta.

Se, että hallituskumppanit eivät hyväksyneet perussuomalaisten puheenjohtajavaihdosta ja kiihdyttivät siten puolueen hajoamista, oli kuitenkin erittäin lyhytnäköistä. On täysin selvää, että perussuomalaisista irronneet siniset tulevat katoamaan poliittiselta kartalta viimeistään eduskuntavaalien jälkeen. Sitä vastoin syyt äänestää perussuomalaisia eivät ole hävinneet minnekään, mutta puoluehajaannuksen myötä puolueesta on tullut vain aiempaa ärhäkämpi ja ehdottomampi.

Jos eduskuntavaalien 2019 tulos vastaisi puolueiden nykyisiä kannatuslukuja, tiedossa olisi erittäin vaikeat hallitusneuvottelut. Porvarillista enemmistöhallitusta ei olisi mahdollista muodostaa ilman perussuomalaisia. Lisäksi todennäköisen vaalitappionsa jälkeen keskustalla saattaisi olla haluttomuutta osallistua hallitusvastuuseen ylipäätäänkään. Mitä siis kokoomuksen kannattaisi tavoitella, jos keskustaoikeistolainen koalitio ei vaalien jälkeen ole mahdollinen?

Hallitusvastuuseen kannattaa luonnollisestikin aina pyrkiä, sillä vaikka oppositiossa voi meuhkata vapaasti, niin todelliset päätökset tehdään hallituksessa. Kuitenkin hallituksessa tehdään päätöksiä aina korkeintaan vain neljä vuotta kerrallaan. Jos suostuu mukaan sellaiseen koalitioon, jossa ei voi uskottavasti tehdä omaa politiikkaansa, se kostautuu seuraavissa vaaleissa.

Vihonviimeinen virhe kokoomukselle olisi suostua Antti Rinteen SDP:n ja Touko Aallon vihreiden yhteishallituksen takuumieheksi. Vaikka kokoomuksen on täysin mahdollista tehdä järkevää yhteistyötä erikseen sekä SDP:n että vihreiden kanssa, niin kahden ison de facto vasemmistopuolueen kanssa kokoomus olisi hallituksessa pikemminkin panttivankina kuin pelinrakentajana.

Jonkinlainen sinivihreä pohja voisi sinänsä teoriassa olla kokoomukselle suotuisa. Kokoomuksen, keskustan, vihreiden ja joidenkin pienempien puolueiden varaan rakentuva hallitus olisi mahdollisesti aivan toimintakykyinen. On kuitenkin syytä epäillä, olisiko keskustalla halukkuutta osallistua tällaiseen todennäköisesti kokoomusvetoiseen hallitukseen – ja olisiko vihreillä ylipäätään valmiutta olla ainoana vasemmistopuolueena mukana muutoin porvarillisessa koalitiossa.

Mikäli siis muut puolueet eivät ole vielä kypsyneet ajatukselle yhteistyöstä perussuomalaisten kanssa, niin toivon aivan vakavasti harkittavan myös mitä epätyypillisintä vaihtoehtoa: kokoomuksen, sosialidemokraattien ja keskustan yhteishallitusta. Tilanteessa, jossa puoluekenttä on edellisvuosikymmeniä olennaisesti pirstaleisempi, ei tällaisenkaan vaihtoehdon pitäisi olla täysin poissuljettu.

Kokoomukselle kolmen suuren koalitio saattaisi olla yllättävänkin optimaalinen. Kun hallituksessa olisivat sekä kokoomus että keskusta, se ehkä hillitsisi hallitusta tekemästä älyttömyyksiä veropolitiikassa. Ja kun hallituksessa olisivat sekä SDP että kokoomus, se ehkä hillitsisi hallitusta tekemästä älyttömyyksiä aluepolitiikassa.

Jos keskusta kärsii tulevissa vaaleissa tappion, se ei ehkä ylipäätään ole halukas menemään samaan hallitukseen kokoomuksen kanssa – jollei sitten juurikin sellaiseen hallitukseen, jossa myös SDP on mukana. Voi olla, että kolmen suuren puolueen hallitus olisi ylipäätään ainut koalitio, jolla kokoomus voisi välttää yhtäältä oppositiotien ja toisaalta punavihreiden puolueiden hallituspanttivangiksi jäämisen.

Kokoomuksen, SDP:n ja keskustan yhteishallitus olisi tietenkin oikea kaikkien establishmenthallitusten isoäiti. Mutta jos oppositiossa olisivat ainakin sekä vasemmistoliitto, vihreät että perussuomalaiset, olisi oppositio niin hajanaisen epäyhtenäinen, että se jo itsessään voisi tuoda hallitukselle uskottavuutta. Se, olisivatko RKP ja kristillisdemokraatit oppositiossa vai mukana hallituksessa, ei tätä dynamiikkaa suuresti muuttaisi.

Wille Rydman

Wille Rydman

Wille Rydman on kokoomuksen kansanedustaja.