Tuleva politiikan syksy on monesta syystä erityinen. Paineet puolueiden välillä ja sisällä kasvavat. Tapetilla on kamppailu puolueiden poliittisesta suunnasta tai jopa poliittisesta olemassaolosta. Syksyn aikana luodaan asetelmat ensi kevään kuntavaaleihin.
Myllerryksen keskellä hallitus kohtaa suurimman haasteensa sitten ensimmäisen korona-aallon: työllisyystoimet.
Kärjistäen voisi sanoa, että talous- ja työllisyyspolitiikan näkökulmasta hallitusneuvottelut eivät päättyneet, kun yhteisymmärrystä ei saavutettu. Hallitusohjelma toimi kuin välirauha, jonka avulla saatiin yhteisymmärryksen alaiset asiat eteenpäin. Näin vältettiin hallituksen ennenaikainen hajoaminen ja pelattiin lisäaikaa kiistakysymysten selvittelyyn.
Korona ikään kuin pelasti hallituspuolueet hetkellisesti avoimelta konfliktilta, jota kohti se näyttäisi kulkevan. Virus sysäsi muut ongelmat taka-alalle ja pakotti hallituspuolueet hoitamaan akuuttia kriisiä yhtenä joukkueena. Ristiriidat ja avoimet konfliktit eivät ole kuitenkaan hävinneet. Ne eivät myöskään rajaudu talous- ja työllisyyspolitiikkaan. Myös ympäristö-, ilmasto- ja ihmisoikeuspolitiikassa on sovittamattomia ristiriitoja etenkin vihreiden ja keskustan välillä. Talous- ja työllisyyspolitiikka kuitenkin korostuu, kun keinot asetettuihin tavoitteisiin pääsemiseksi puuttuvat. Tämä uhkaa kaikkea hallitusohjelmaan kirjattua ja yhteisesti sovittua. Tilanne näkyy julkisuudessa vähän väliä säkenöintinä hallituspuolueiden edustajien välillä.
Kuvatun taustalla on myös isompi poliittinen pohjavirta, joka selittää kaikkea mitä politiikassa tapahtuu ja miksi.
Tulevaisuudessa Suomeen tuskin mahtuu kahta isoa keskilinjan puoluetta. Demarit ja keskusta käyvät taistelua olemassaolostaan ja tässä kaksintaistelussa asetelma on epäedullinen syvässä ahdingossa olevalle keskustalle. Vihreät ja vasemmisto uhkaavat jäädä koronan vuoksi Sanna Marinin demareiden varjoon, mikä pakottaa puolueet tekemään irtiottoja yhteisestä hallitusrintamasta. Kun yksi puolue astuu yhteisen rajan yli, toisenkin on tehtävä samoin ja hallitusta sisältä hajottava kierre on valmis.
Oppositiossa kokoomus on vaikeassa tilanteessa. Jussi Halla-ahon PS on venyttänyt puoluekarttaa äärimmäisen oikealle, ja kokoomus on löytänyt itsensä uudesta poliittisesta keskustasta. Tilanne ei sovi johtamaan tottuneelle puolueelle, jolla poliittista suuntaa arpoessaan on suo siellä, vetelä täällä. Mäenpää-äänestyksestä puuttuneet 13 edustajaa kertovat epävarmuudesta puolueen sisällä. Kokoomuksen tosiasiallinen poliittinen linja on huomattavasti enemmän oikealla kuin ulospäin viestitty linja. Taustalla lienee tarve erottua PS:sta yhtä lailla kuin pitää ovi auki sinipuna-yhteistyölle tulevaisuudessa. Staattinen tilanne antaa vaikutusvaltaa puolueen oikealle siivelle.
Ilmiöitä tarkastellessa on syytä katsoa perusasioita: poliittinen viestintä on kilpailua mielikuvista, ja mielikuvapolitiikka edellyttää julkisuuden hallintaa.
Populismista on valitettavasti muodostunut aikamme politiikan kovaa ydintä. Puolueiden toiminta näyttäytyy huomion kalastelulta pintajulkisuudessa. Populismin paine hidastaa poliittista päätöksentekoa. Nyt moni poliitikko muistuttaa konttorityöntekijää, joka kulkee työpaikalla paperit kädessä paikasta toiseen ja näyttää kiireiseltä, jos vaikka pomo sattuisi katsomaan. Tärkeintä ei ole, mitä saadaan aikaiseksi, vaan miltä asiat näyttävät. Eli mitä ollaan tekevinään. Politiikassa pomo on kansa. Tätä pomoa populistit mielistelevät ylennyksen toivossa.
Huomiotalous on armotonta. Sen lainalaisuus on polkea muita alas, jotta voisi itse näyttää paremmalta. Kun kohut seuraavat toisiaan, politiikka alkaa muistuttaa teatterin sijaan sirkusta. Jos politiikka kuitenkin jää vain ohjelmanumeroiden tasolle, vastuu taloudesta ja työllisyydestä siirtyy poliitikoilta virkahenkilövalmisteluun sekä etu- ja sidosryhmille.
Kulunut vaalikausi on siis ollut kiihkeä, ja kierrokset sen kuin kasvavat tulevana syksynä. On syytä olla huolissaan hallituksen toimintakyvystä, kun elvytystoimista siirrytään epäsuosittujen ja vaikeiden työllisyys- ja talouspäätösten valmisteluun ja toimeenpanoon. Finanssipoliittinen linja koronakriisin aikana tarvitsee rinnalleen myös esityksiä työllisyystoimista, sekä talouden keskipitkän ja pitkän aikavälin tasapainotuksesta.
Nähdäkseni puolue, joka osaisi yhdistää vasemmistoliiton edustaman finanssipoliittisen linjan kokoomuksen vaatimuksiin rakenteellisista uudistuksista, sekä suhteuttaisi ne vihreiden ekologisen jälleenrakennuksen edellyttämällä tavalla, pitelisi käsissään ratkaisun avaimia.
Yksi asia on kuitenkin selvä: Suomi ei tarvitse yhtään enempää populismia. Paatoksellisen puheen ja ylevien tavoitteiden sijaan radikaaleinta olisi asia- ja ratkaisukeskeisesti esittää konkreettisia ja toteuttamiskelpoisia ratkaisuja, joilla Suomi saadaan taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän kehityksen uralle.
Parlamentaarisen uskottavuuden nimissä tämä kaikki on välttämätöntä tehdä hyvää yhteistyötä vaalien.