Eri puolilla on toisteltu, että hallituksen kuuluisi erota, koska siinä olevien puolueiden yhteenlaskettu kannatus mielipidetutkimuksissa vajosi alle 50 prosentin jo hallituksen alkutaipaleella. Perussuomalaisten hajoamisen jälkeen hallitusryhmiä kannattaa enää vajaat 40 prosenttia.
Eduskunnan hajoittamista ja pikaisten eduskuntavaalien järjestämistä on erityisen räväkästi vaadittu sosiaalisessa mediassa, aikamme kansantribunaalissa.
Päivänselvää on, että yhden hallitusryhmittymän kannatuskriisi ja toisen kannatuksen puuttuminen lähes tyystin sairastuttaa hallitusyhteistyön ilmapiiriä. Teatraalisia irtiottoja ja yliyrittämistä tullaan näkemään. Tämä on tavallaan sääli, koska hallituksella on edellytykset olla ohjaksissa vielä puolentoista vuoden ajan, kevääseen 2019, jos hermot pitävät. Talouden sieraimet on vastikään saatu vesirajan yläpuolelle. Miksi nyt pitäisi luovuttaa?
Meneekö vallassa olon oikeutus, jos gallupit näyttävät kannatuksen kuihtuvan? Pitääkö tämän vuoksi järjestää ennenaikaiset vaalit? En ole vielä huomannut, että esimerkiksi Ranskassa vaadittaisiin uusia presidentinvaaleja, vaikka keväällä suurella enemmistöllä valitun presidentin suosio on hänen virkaanastumistaan seuranneen kesän aikana sulanut alle 40 prosentin.
Vaaleissa annettu ääni on painavampi kuin vaalien välillä huudettu.
Tavallaan huutoäänestyskin on ollut käytössä. Muistikuvani mukaan vuoden 2011 eduskuntavaalien alla televisiossa esitettiin ”neljän suuren” vaalikeskustelu, johon oli kutsuttu kolme suurinta ja kahdeksanneksi suurin eduskuntapuolue. Tuolloin viiden kansanedustajan perussuomalaiset syrjäytti 17 edustajan vasemmistoliiton. Tätä perusteltiin ensin mainitun hyvällä menestyksellä mielipidemittauksissa.
Jos vastaava neljän suuren puolueen keskustelu olisi nyt, järjestäjällä ehkä olisi paremmat perusteet kutsua gallupeissa lihoneet vihreät mukaan, koska kahden vuoden takaisissa eduskuntavaaleissa toiseksi suurimman edustajamäärän saaneiden perussuomalaisten eduskuntaryhmä on hajonnut. Mutta ps:n jättänyt ”sininen” ryhmä on silti eduskunnan neljänneksi suurin ja selvästi vihreitä isompi.
Enemmistöhallitusta ei voi muodostaa gallup-menestyksen varaan. Edellisiin vaaleihin verrattuna nousevaa kannatusta on mitattu vihreiden lisäksi vain kokoomukselle ja vasemmistoliitolle. Niiden hallussa oleva vajaa kolmannes edustajapaikoista ei hallituksen tueksi riitä. Yhteisen hallitusohjelman edellytyksiä tuskin tarvitsee tässä kohtaa edes arvioida.
Ainakin teoriassa nykyhallitus on korvattavissa. Punamullan keittäjiä on, mutta kun sekä SDP että keskusta ovat alamaissa, tämäkään hallitusvaihtoehto ei iske kipinää kuin pinttyneimmissä perinneseurueissa. Lisäksi enemmistön saavuttaminen vaatisi koalitioon eri suuntiin vetäviä apupuolueita.
Yhteen lauseeseen pelkistettynä parlamentarismi tarkoittaa, että hallitus nauttii eduskunnan luottamusta. Perustuslain henki ja kirjainkin puhuvat siihen suuntaan, että ennenaikaiset eduskuntavaalit tulevat kyseeseen lähinnä silloin, kun on ajauduttu parlamentaariseen umpikujaan, jossa ei pystytä aikaansaamaan eduskunnan luottamusta nauttivaa hallitusta. Tässä tilanteessa Suomi ei ole, joskaan ei kovin kaukanakaan siitä.
Varautumiseen on aihetta, jos maltti ei riitä.
