Sote-uudistusta ollaan nyt ajamassa kovalla tarmolla läpi. Tahti on siinä määrin hektinen, että hallitus kaavailee hyvinvointialueiden olevan toimintakykyisiä vuoden 2023 alusta ja maakuntavaalien ajankohdaksi suunnitellaan alkuvuotta 2022.
Olen jo aiemmin arvostellut sote-sopan sisältöä ammattilaisen näkökulmasta, koska se näyttää kokeista riippumatta sekoittuvan poliittisten ideologioiden ympärillä oikealta vasemmalle. Tuotantotavat, saatavuus, hallintomalli ja yksityisten kelakorvauksien olemassa olo pysyvät aiheina pinnalla vuodesta toiseen. Sisällöstä, toimien päällekkäisyyksistä tai niiden vaikuttavuudesta ei matkan varrella ole juuri keskusteltu.
Väestön ikääntyminen, lisääntyvät hoitomuodot ja niiden kalleus eivät huolta herätä, vaikka kaikki tietävät, että toiminnan sisältö tulee olemaan lähivuosina ratkaisevassa asemassa taloudellisen kantokykymme kannalta, ei niinkään toimintaa ympäröivä hallinto- tai tuotantomalli.
Ammattilaisena olen siis ollut huolestunut jo useamman vuoden ajan. Nyt myös poliittinen minäni on ihmeissään. Aivan viime metreillä hallitus on ajautunut sisäiseen köydenvetoon maakuntaveron kohtalosta. Keskusta on alkanut suhtautua siihen pidättyväisesti ja osalle sen käyttöönotto taas tuntuu olevan kynnyskysymys koko lain läpimenon kannalta. Tämä vääntö on siinä mielessä erittäin kiusallista, että verotusoikeus tai sen puuttuminen tulee olemaan keskeinen kysymys tulevien maakuntavaltuustojen toiminnan luonteen kannalta.
Oma poliittinen kantani maakuntaveroon on hennon kielteinen. Tämä liittyy tulevien vuosien ilmeisen suuriin alueellisiin eroihin veron korotuspaineen suhteen. Toisaalta puhtaasti valtiolliseen rahoitukseen tukeutuen, tulee maakuntavaltuuston tehtävä todennäköisesti olemaan suhteellisen epäkiitollinen ottaen huomioon täydellinen taloudellisen liikkumavaran puute kohoavien kustannusten aikakaudella. Uutta verotusporrasta huonompi vaihtoehto on kuitenkin totaalinen epätietoisuus sen kohtalosta vaalien lähestyessä.
Puoli vuotta maakuntavaaleihin
Maakuntavaalit ovat edessä reilun puolen vuoden kuluttua. Kampanjointi tulee tehdä huolella ja etenkin pienestä pitäjästä, kuten kotikuntani Muurame, pitää tehdä hartiavoimin töitä läpi päästäkseen. Juuri pienille kunnille tulevassa hallintomallissa yhdenkin ehdokkaan läpipääsy olisi ensiarvoisen tärkeää vaikka äänienemmistö ja sitä kautta lopullinen päätäntävalta jää mitä todennäköisimmin keskuskaupunkeihin.
Nyt olemme tilanteessa, jossa soten keskeisin suunniteltu palikka on revitty hallituksen sisällä levälleen. Maakunnissa on koko joukko kaltaisiani sivutoimisia paikallispoliitikkoja, jotka seuraavat näytelmää hämillään. He miettivät ehdokkuutta, joka tulisi kohta lyödä lukkoon, jotta omaisi realistisia mahdollisuuksia kampanjointiin. On kuitenkin haastavaa tehdä päätöksiä mukaan lähtemisestä, jos ei oikein tiedä mistä tulee päättämään ja millä työkaluilla.
Jälleen kerran on selvää, että poliittinen kunnianhimo ajaa sisällön ja toiminnallisuuden ohi sote-käärmettä piippuun ajettaessa. Yllättävää kuitenkin on, että myös näin suuri poliittinen kysymys saa velloa täydellisen epävarmuuden tilassa maakuntavaaleja kohti mentäessä.
Uskoisin olevan kaikkien etu, että ehdokasasettelu tulisi olemaan mahdollisimman laaja ja motivoitunut. Siihen vaaditaan kuitenkin selkeä kuva tulevasta, jotta päätökset ehdokkuudesta olisivat tarkoituksenmukaisesti informoituja. Tällä hetkellä ja näillä tiedoilla pienessä keskisuomalaisessa kunnassa ainakin yksi turhautunut politiikkaa harrastava terveydenhuollon ammattilainen suhtautuu ehdokkuuteen teinityttärensä retoriikalla: ”Ei voisi vähempää kiinnostaa.”
