Uuden hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja painottaa globaaleja kysymyksiä. Taustalla vaanivat kuitenkin samat toimintaympäristön muutokset kuin ennenkin sekä turbulentti kansainvälinen politiikka.
Antti Rinteen hallituksen ulko- ja turvallisuuspolitiikka nostaa globaalit ilmiöt ja kysymykset toiminnan ytimeen. Kuvaavaa on, miten tilannekuva lähtee liikkeelle aikamme suurista kysymyksistä, kuten ilmastonmuutoksesta, väestönkehityksestä ja sääntöpohjaisen järjestelmän haasteista. Painotusero on selkeä verrattuna Juha Sipilän hallitukseen, joka rakensi turvallisuuspolitiikkaa näyttävin puolustuspolitiikan toimenpiteiden kautta.
Uuden hallitusohjelman ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa voidaan tarkastella asettamalla se laajempaan suomalaiseen ulkopolitiikan kontekstiin. Tutkijat Hiski Haukkala ja Tapani Vaahtoranta hahmottivat kesällä 2016 Fred Blombergsin toimittamassa, Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun lähtökohtia -kirjan artikkelissaan Suomen ulkopoliittisia koulukuntia. Heidän mukaansa näitä koulukuntia on kolme: pienvaltiorealistinen, euroatlanttinen ja globalistinen.
Jako koulukuntiin luo kattavan käsityksen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vallitsevista diskursseista. Pienvaltiorealisti korostaa J.K. Paasikiven ja Urho Kekkosen perinnettä eli geopolitiikkaa ja suurvaltapolitiikan merkitystä. Euroatlanttisuus nostaa liberaalin maailmankuvan ja läntisten rakenteiden merkityksen jalustalle. Globalistinen suuntaus puolestaan painottaa laajaa turvallisuutta, monenkeskisyyttä ja niiden puitteissa tapahtuvaa toimintaa esimerkiksi ilmastomuutoksen ja kehitysyhteistyön kaltaisten globaalien kysymysten ratkaisemiseksi.
Koulunkuntajaot eivät ole kiveen hakattuja ja usein niissä on päällekkäisyyksiä, mutta karkeasti katsottuna Rinteen hallitus asettuu selkeiten globalistisen suuntauksen ajuriksi. Kuvaavaa on, miten hallitusohjelman ulkopoliittinen päätavoite on nostaa ”Suomi kokoaan suuremmaksi maailmalla”.
Monenkeskisyyden ja arvopohjaisuuden korostaminen on tärkeä ulko- ja turvallisuuspolitiikan lähtökohta, sillä ne toimivat viime kädessä vakuutuksena pienemmille valtioille ja vakaalle kansainväliselle kehitykselle. Samalla on kuitenkin selvää, että turvallisuuskysymykset ovat nousseet aiempaa merkittävään osaan vakauden hallinnassa.
Vaikka Suomen välitöntä turvallisuustilannetta voidaan kuvailla suhteellisen hyväksi, voimapolitiikan paluu ulkopolitiikan aktiiviseksi työkaluksi on korostanut sotilaallisen voimankäytön kohteeksi joutumista yhtenä mahdollisena uhkana. Rinteen hallituksen lupaukset panostaa puolustusresursseihin ja maanpuolustukseen, kyberturvallisuuteen, Nato-jäsenyyden hakemisen mahdollisuuden ylläpitäminen sekä sitoutuminen hävittäjien täysimääräiseen korvaamiseen ja kansainväliseen puolustusyhteistyöhön ovat tärkeitä signaaleja kotimaan suunnalla mutta ennen kaikkea myös ulospäin, jossa kirjauksia luetaan tarkkaan.
Täysin aukoton hallitusohjelman ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei kuitenkaan ole.
Maininta siitä, ettei Suomi salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan on tulkinnanvarainen. Hallitusohjelma muistuttaa, ettei Suomi EU:n jäsenenä voisi pysyä lähialueen tai Euroopan konfliktista ulkopuolella ja pyrkii harjoittelemaan kansainvälisen puolustusavun antamista ja vastaanottamista. Tällöin syntyy tulkinnallinen ristiriita siitä, katsotaanko esimerkiksi Suomen alueiden puolustaminen teoreettisessa kriisitilanteessa yhdessä mahdollisten kumppaneiden kanssa vihamieliseksi toiminnaksi.
Hallitusohjelmassa ei myöskään oteta kantaa EU:n keskinäisen avunannon, artikla 42.7, kehittämiseen – siitäkään huolimatta, että Suomella on edessään EU:n puheenjohtajuuskausi. Teema on noussut esille aiemmin muun muassa tasavallan presidentti Sauli Niinistön toimesta.
Oma kuriositeettinsa hallitusohjelmassa on viittaus YK:n ydinasekieltosopimukseen. Kirjauksessa puhutaan Suomen sopimukseen liittymisen arvioinnista, mutta todennäköisesti asia hautautunee vähin äänin. Ensinnäkin YK:n ydinasekieltosopimuksen allekirjoittajissa ei ole yhtäkään ydinasevaltioita, jolloin sen vaikutus on minimaalinen. Toiseksi, ydinasekieltosopimus heikentää olemassa olevan ydinsulkusopimuksen asemaa, jossa ydinasevaltiot puolestaan ovat mukana. Kolmanneksi, kuten Ruotsin toimintamalli asian suhteen on osoittanut, sopimukseen liittymisellä saattaisi olla arvaamattomia vaikutuksia transatlanttiseen suhteeseen. Ruotsissa onkin nyttemmin ryhdytty perääntymään aikeista allekirjoittaa YK:n ydinasekieltosopimusta.
Ongelmallista on myös, miten suurvallat Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat on asetettu hallitusohjelmassa samalle viivalle. Olisi muistettava, miten Yhdysvallat ja ylipäätään transatlanttinen suhde on Suomelle hyvin merkittävä varsinkin puolustuspolitiikan saralla – Yhdysvaltain nykyisestä presidentistä huolimatta. Hallitusohjelma ei korosta tämän suhteen tärkeyttä edeltäjänsä tavoin. Samoin puuttuvat maininnat ja arviot Venäjän vaikutuksesta Suomen ja laajemmin Euroopan turvallisuustilanteeseen. On selvää, että juuri Venäjä on merkittävin yksittäinen Suomen turvallisuuteen vaikuttava tekijä.
Viimeistään hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ja puolustuspoliittinen selonteko ottanevat tarkemmin kantaa Suomen kumppanuuksien määrittelyyn ja uhkakuvapolitiikan muodostumiseen.
Suhteessa edelliseen hallitukseen, uuden hallitusohjelman turvallisuus- ja puolustuspolitiikka puhuu kuitenkin jatkuvuuden puolesta. Toisenlainen suuntaus olisi toisaalta ollut mahdoton, sillä toimintaympäristö asettaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan realiteetit. Liikkumavaran säilyttäminen turbulentteina aikoina on välttämättömyys ja tämän myös uusi hallitusohjelma mahdollistaa.
Ajankohtaiset kriisit Suomen lähialueilla ja suurvaltapolitiikassa ovat pitkäaikaisia ja jäävät ulkopolitiikan asialistalle riippumatta siitä, minkälaisia painotuksia uusi hallitus asettaa. Tulevaisuus kuitenkin osoittaa hallitusohjelman ulko- ja turvallisuuspolitiikan konkretian – vasta käytäntö määrittelee jokaisen hallituksen linjan.
