”Ottaen huomioon maantieteellisen sijaintimme Suomen kolme pääasiallista turvallisuushaastetta ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä.” Jyri Häkämies, puolustusministeri (6.9.2007, Washington D.C.)
Lähes viisitoista vuotta myöhemmin lienee paatuneimmillekin taistolaisille selvää, että silloisen ministeri Häkämiehen puhe sisälsi enemmän kuin vain totuuden siemenen. Hän kykeni arvioimaan Venäjän ja maailman kehitystä oikeansuuntaisesti pitkälle tulevaisuuteen.
Venäjä on nostanut itsensä Euroopan poliittisen näyttämön keskiöön sotatoimilla, voimapolitiikalla ja uhkavaatimuksilla uudesta etupiirijaosta. Maa hakee vastakkainasettelua Euroopan ja Yhdysvaltojen kanssa käyttämällä syntipukkina Natoa. Todellisuudessa kyse on maan pyrkimyksestä uuteen etupiirijakoon itsenäisten maiden suvereniteetista piittaamatta. Venäjä toimii geopolitiikka edellä.
Euroopan näkökulmasta ei ole liioittelua puhua uudesta kylmästä sodasta. Ukrainan näkökulmasta sotatila on ollut tosiasia jo vuodesta 2014, kun Venäjä miehitti osia Itä-Ukrainasta ja aneksoi Krimin. Tätä ei Suomessakaan kannata unohtaa. Venäjä ei uhkaile sodalla vaan sodan laajentamisella.
Seurasin EU- ja Eurooppa-politiikkaa tiiviisti lähes viiden vuoden ajan Eurooppalaisen Suomen toiminnanjohtajana. Näin läheltä, miten Euroopan unionissa kipuiltiin sisäisen ja ulkoisen yhtenäisyyden, kansainvälisten kriisien ja unionin kehittämisen kanssa. Kaksi askelta eteenpäin, vähintään yksi askel taakse. Yritystä ei kuitenkaan puuttunut.
Odotukset Ranskan vuoden alussa alkanutta EU-puheenjohtajakautta kohtaan ovat kohtuullisen korkealla. Presidentti Emmanuel Macron taistelee paikastaan Ranskan, ja osin Euroopan unionin, johdossa keväisissä presidentinvaaleissa. Niissä menestyminen edellyttää rohkeita uusia avauksia ja koko Euroopan kaipaamaa johtajuutta. EU-parlamentissa pitämässään puheessa Macron linjasikin puheenjohtajakauden tärkeimmiksi teemoiksi Euroopan suvereniteetin ja strategisen autonomian.
Tietyiltä osin tilanne on kuitenkin heikompi kuin keväällä 2017. Transatlanttisiin suhteisiin pesiytynyt epävarmuus lienee Euroopan unionin sisäisen hajanaisuuden ohella yksi Vladimir Putinin Venäjää motivoiva tekijä. Löytääkö EU sisäisen yhtenäisyyden, jolla vastata Venäjän aiheuttamaan uhkaan uskottavasti? Riittääkö pakotteiden uhka pitämään Venäjän ruodussa?
Suomen kansallisena haasteena taas on sisäänrakennettu passiivisuus suhteessa Euroopan unioniin ja kansainväliseen politiikkaan. Olemme reaktiivinen toimija, jolle nykytilan säilyttäminen tuntuu aina helpommalta kuin muutos. Suomelta on turha odottaa omia avauksia. Kaiken kukkuraksi osaan suomalaisista päättäjistä on pinttynyt hämmentävä epäluuloisuus Euroopan unionia, Natoa ja läntisiä liittolaisiamme kohtaan. Näiden seurauksena herää kysymys siitä, onko Suomi riittävän immuuni Venäjän poliittisille vaikutusyrityksille? Olemmeko oppineet suomettumisen ajoista riittävästi ja onko pöytä putsattu, jotta vanha home ei pääse leviämään?
Tästä keväästä voi tulla Euroopalle vaikea. Ukrainalle kyse voi olla maan olemassaolosta ja itsenäisyydestä. Suomelle kyse voi olla siitä, miten välttää joutumasta Ukrainan tilanteeseen nyt ja tulevaisuudessa.
Euroopan unionin on, presidentti Macronin sanoin, löydettävä uudelleen ne lupaukset joihin se perustuu: demokratia, yhteinen kehitys ja rauha. Euroopan unionin on saavutettava asema, jossa sen jäsenmaiden suvereniteettia kunnioitetaan kaikissa olosuhteissa ja unionilla on ulko- ja turvallisuuspoliittista painoarvoa. Suomen taas on herättävä ruususenunesta ja ymmärrettävä maailman muuttuvan nopeasti ympärillä. Loputon tasapainottelu idän ja lännen välissä, muka puolueettomana toimijana, altistaa meidät Venäjän ajamalle etupiiripolitiikalle ja kaupantekijäisten asemaan.
Toivottavasti nykyisten poliitikkojen joukosta löytyy Häkämiehen kaltaisia tulevaisuuden tulkitsijoita riittävästi, jotta pahimmat sudenkuopat vältetään. Sellaisia etsiessään kannattaa lukaista kansanedustaja Kai Mykkäsen Verkkouutisten blogi, jossa hän käsittelee ansiokkaasti (mitäpä muutakaan kuin) Venäjää, Venäjää ja Venäjää.
