Euroopan unioni on nykyisin kovin erilainen liitto kuin se, johon Suomi vuonna 1995 liittyi. LEHTIKUVA / VESA MOILANEN

Wille Rydman: Euroopan unioni muuttuu huonoon suuntaan

Kirjoittaja arvostelee Euroopan unionia lipsumisesta omasta oikeusperustastaan.

Suomen kokoisen maan asema on aina ja väistämättä riippuvainen isompiensa oikuista. Tästä tosiseikasta ei tarvitse pitää, mutta järkiperäisen politiikanteon lähtökohdaksi se on silti otettava. Historiallisesti ottaen kyse on ollut siitä, että Suomi on pyrkinyt suojautumaan erityisesti itänaapurinsa metkuilta. Joskus uhalta suojautumiseksi on jouduttu tekemään aika huonojakin diilejä, joita kuitenkin on pidetty itse uhkaa siedettävämpinä vaihtoehtoina.

Syvimmiltään jäsenyydessämme Euroopan unionissa on kyse juuri tästä. Toki kyse on myös monesta muusta asiasta, ei vähimmin taloudesta, mutta yhteisen eurooppalaisen sisämarkkina-alueen toteuttamiseksi EU:n ei tarvitsisi tehdä puoliakaan kaikesta siitä, mitä se nykyisin huseeraa. Poliittiseen unioniin kuulumista perustelevat Suomen näkökulmasta ensisijaisesti juuri turvallisuusnäkökohdat.

Aina voi toki sanoa, että paremman turvallisuuspoliittisen hyödyn saisi Nato-jäsenyydestä, eikä silloin välttämättä tarvitsisi kuulua EU:hun. Mutta enpä löisi vetoa sen puolesta, että Suomi Natoon vielä 2020-luvullakaan liittyisi. EU-jäsenyys lienee vielä pitkään merkittävin kansainvälinen viitekehyksemme, eikä sen horjuttaminen siksi ole vastuullista. Ilman unionijäsenyyttä olisimme paljon nykyistä alttiimpia suurvaltapoliittiselle painostukselle. Kekkosen ajan ulkopoliittista haavoittuvuuttamme ei kannata nostalgisoida.

Kaiken tämän sanottuani voinkin sitten todeta, että en lainkaan pidä siitä, mihin suuntaan Euroopan unioni on viimeisen runsaan vuosikymmenen aikana kehittynyt. Turvallisuuspoliittisesti se on pysynyt paperitiikerinä, mutta sen luonne suomalaiselle veronmaksajalle epäedullisena tulonsiirtounionina on vahvistunut jatkuvasti. Yhteisvaluutta euron etujen ja haittojen suhde on kehittynyt Suomen kannalta huonoon suuntaan. Ilmasto-, maahanmuutto- ja kehitysasioissa unioni on toiminut usein suorastaan omien intressiensä vastaisesti.

Viime aikojen huolestuttavimpana kehityksenä pidän sitä, miten unioni on alkanut rapauttaa omaa oikeudellista perustaansa. Se kyllä heristelee sormeaan oikeusvaltioperiaatteiden sivuuttamisesta Unkarille ja Puolalle, mutta aina olisi hyvä tarkistaa omat silmänsä ennen kuin moittii roskia toisten silmissä. Se, että EU venyttää oman toimivaltansa rajoja muuttamatta omia perussopimuksiaan – ainoastaan sopimusartiklojen tulkintoja jatkuvasti laventamalla – on mahdollisimman kaukana niistä oikeusvaltioperiaatteista, joista se itse saarnaa.

Sopimuksessa Euroopan unionin toiminnasta säädetään, että unionin tulojen ja menojen on oltava tasapainossa. Samassa sopimuksessa kielletään myös ottamasta yksittäisen jäsenvaltion velkasitoumuksia unionin tai toisten jäsenvaltioiden vastuulle. Voisi kuvitella, että nämä artiklat estäisivät tekemästä sellaisia päätöksiä, joita heinäkuun huippukokouksessa EU:n tulevista rahoitusratkaisuista tehtiin. Nyt luovilla oikeudellisilla tulkinnoilla artiklat on kuitenkin sivuutettu tai niille on keksitty uusi sisältö. Vähemmästäkin on toisissa yhteyksissä syytetty oikeusvaltioperiaatteiden romuttamisesta.

Euroopan unioni on nykyisin kovin erilainen liitto kuin se, johon Suomi vuonna 1995 liittyi. Eikä se enää oikeastaan ole edes se liitto, joka sittemmin on unionin perussopimuksissa määritelty. Diili on muuttunut Suomen kannalta askel askeleelta kehnompaan suuntaan. Ei Suomen kannata laivasta sittenkään pois hypätä – siellä on kovin aallokkoinen valtameri vastassa – mutta paatin suuntaa pitäisi pyrkiä rajusti kääntämään eikä tyytyä vain fantsuttelemaan sitä, kuinka kivaa on olla kyydissä.

Kutkuttava vertailukohta nykyhetkeen löytyy mielestäni siitä keskustelusta, jota Suomessa käytiin kaksi vuosikymmentä ennen itsenäistymistämme. Täällä katsottiin, että Suomen suuriruhtinaanmaa ja Venäjän keisarikunta muodostivat unionin – siitä Helsingin Unioninkatukin on saanut nimensä – ja että tästä seurasi velvoitteita molemmille osapuolille. Suomalaiset katsoivat, ettei keisari yksipuolisesti voinut heikentää niitä Suomen perustuslaillisia oikeuksia, joihin tämä oli vakuuttanut sitoutuneensa Suomen tullessa liitetyksi autonomiseksi osaksi keisarikuntaa. Venäläinen osapuoli taas katsoi, että keisari-itsevaltias saattoi halutessaan tulkita aiempaa sitoumustaan toisinkin.

Osa suomalaisista piti Suomen aseman heikentämistä laittomana ja asettui vastarintaan. Osa taas piti laillisuuskysymystä painavampana sitä reaalipoliittista lähtökohtaa, ettei Suomella ollut juuri mahdollisuuksia vastustaa keisarin tahtoa menestyksekkäästi. Viimeksi mainitut arvioivat niskoittelun vain heikentävän suuriruhtinaanmaan asemaa hallitsijan silmissä ja siten vahingoittavan Suomen etua.

Yhtä hyvin laillisuus- kuin myöntyväisyyslinjalaisilla oli painavia asiaperusteita kannoilleen, mutta taustalla vaikuttivat myös henkilökohtaiset edut. Myöntyväisyyslinjalle olivat taipuvaisia asettumaan ne, jotka hyötyivät hyvistä väleistä venäläisiin vallanpitäjiin kaupallisten intressien, keisarikunnassa avautuneiden uramahdollisuuksien tai muiden henkilökohtaisten etujen kautta. Laillisuuslinjalle taas asettuivat ennen kaikkea sellaiset, joiden arkeen Suomen aseman heikennykset konkreettisimmin sattuivat.

Tsaarin Venäjää ei pidä verrata Euroopan unioniin eikä edellä sanottua ole sellaiseksi rinnastukseksi tarkoitettu. Hyvinkin rinnastettavissa olevia asennoitumisia ja niiden taustamotiiveja sitä vastoin tavataan suomalaisten yhteiskunnallisten vaikuttajien parissa vuosisadasta toiseen, mitä tulee ulkoisiin maahamme kohdistuviin paineisiin. Kaikkina aikoina tavataan omat perustuslaillisensa ja myöntyväisyyslinjalaisensa ja monet aikamme eduskuntapuheet voisi muutamalla sanamuutoksella siirtää myös toiseen historialliseen kontekstiin.

Kuten aluksi todettua, Suomella on ollut painavat perusteensa liittyä Euroopan unionin jäseneksi. Suomella on myös suuri intressi pyrkiä vaikuttamaan unioniin siten, että sen jäsenyys kannattaisi Suomelle vastaisuudessakin. Jos kaikesta vaikuttamisesta huolimatta unionijäsenyys kuitenkin kehittyy maallemme jatkuvasti epäedullisempaan suuntaan, joudutaan jossain vaiheessa kysymään sitäkin, ovatko alkujaan hyvän diilin ehdot muuttuneet siinä määrin epäedullisiksi, ettei se enää vastaa kansallisia intressejämme.

Suomen suuriruhtinaanmaan sisäisen debatin myöntyväisyys- ja laillisuuslinjalaisten välillä lopetti aikanaan se, että maailmansota ja vallankumous romahduttivat koko Venäjän keisarikunnan. Kun ei ollut enää tsaaria, ei ollut myöskään kysymystä tsaarin tointen laillisuudesta tai niihin kohdistuvan mukautuvaisuuden tai vastarinnan eduista ja haitoista. Alkoi kokonaan toisenlaisten kysymyksenasetteluiden aika.

Ehkä olisi viisautta varautua myös siihen mahdollisuuteen, ettei tuntemamme Euroopan unionikaan välttämättä ole ikuinen järjestely maanosamme kansakuntien välillä.

Wille Rydman

Wille Rydman

Wille Rydman on kokoomuksen kansanedustaja.

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt