Reilut yksitoista vuotta sitten sanomisiani ruodittiin ensimmäistä kertaa lehtien pääkirjoituksissa. Nuorelle poliitikonalulle se jäi hyvin mieleen. Globaali finanssikriisi oli muuttumassa eurokriisiksi ja viemässä Suomea yhteen taloushistoriansa vakavimmista taantumista. Silti menoja ei pyritty sopeuttamaan mitenkään, vaan budjetteja päinvastoin paisutettiin elvytyksen nimissä. Kyseenalaistin valitun tien julkisuudessa ärhäkästi, ja se nousi otsikoihin.
Koronaviruksen vanavedessä tuleva talouskriisi saattaa osoittautua lopulta dramaattisemmaksikin kuin kymmenen vuotta sitten koettu. Ja nyt valtiot vasta velkaantuvatkin. Viruksen aiheuttamaa taloudellista seisahdusta pyritään estämään muuttumasta entistä pahemmaksi inhimilliseksi katastrofiksi jopa tuhansien miljardien eurojen/dollarien tukipaketeilla molemmin puolin Atlanttia. Ja velaksi, kuinkas muutenkaan.
Silti pandemian liikkeelle sysäämä talouskriisi on kovin erilainen kuin Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden ylikuumenemisesta alkunsa saanut edellinen romahdus. Vuosikymmen sitten koetussa kriisissä oli kyse epäterveiden taloudellisten kuplien puhkeamisesta. Sellainen on osa normaalia talouden kiertoa, eikä puhkeavia kuplia kannata yrittää pelastaa pumppaamalla niihin lisää ilmaa.
Nyt alkaneen taloudellisen kriisin luonne on kovin toisenlainen. Vaikka markkinoilla oli ennen koronaakin varmasti monia kupliksi tulkittavia ilmiöitä, niiden puhkeaminen ei ole nyt alkaneen taloudellisen syöksyn syy. Kun talous on seisahtunut muista kuin talouden omaan dynamiikkaan liittyvistä syistä, on lääkkeetkin valittava toisin. Terveiden yritysten ei kannata antaa kaatua, vaan on aivan järkevää, että julkinen valta pyrkii auttamaan yhteiskuntaa selviämään yli pahimman vaiheen. Vaikka sitten velaksi.
Silti tulemme muutaman vuoden sisään olemaan taloudellisesti todella pahassa pinteessä riippumatta siitä, kuinka nopeasti koronaviruksen selättäminen onnistui. Syyt ovat yleiseurooppalaisia ja palaavat osaltaan niihin ratkaisuihin, joita vuosikymmen sitten tehtiin ja jätettiin tekemättä. Ytimeltään kyse on yhteisvaluutan, yhteismitattomien eurotalouksien ja julkisen sektorin reippaiden alijäämien välisestä myrkyllisestä ristikkäisvaikutuksesta, johon kulunut vuosikymmenkään ei ole tuonut kestäviä ratkaisuja.
On käynyt hyvin ilmeiseksi, että euroa rahayksikkönään käyttävät maat muodostavat kaikkea muuta kuin optimaalisen valuutta-alueen. Yhteisen rahapolitiikan ja kansallisesti päätettävän talouspolitiikan dynamiikka tuottaa jatkuvaa kitkaa. Siltäkin osin kuin se synnyttää hintavakautta, se samalla osaltaan ylläpitää myös olematonta tai kituliasta talouskasvua isossa osassa Eurooppaa.
Kun lasketaan yhtälöön mukaan vielä epäsuosittujen talousuudistusten läpiviennin poliittinen vaikeus ja monien euromaiden julkisten talouksien yhä massiivisemmiksi paisuneet alijäämät, aletaan lähestyä ratkeamispistettä. Sellainen olisi ollut edessä joka tapauksessa ennen pitkää, mutta koronaan linkittyvä talouskriisi vauhdittaa prosessia aivan uudella tavalla.
Tarjolla on oikeastaan vain huonoja vaihtoehtoja. On mahdollista yrittää ratkaista rakenteellista ongelmaa luopumalla yhteisvaluutasta ja antamalla osan euromaista siirtyä joustavampiin kansallisiin rahayksiköihin. Mutta ei tämäkään mikään autuaaksitekevä taikatemppu ole, koska sellaisella prosessilla olisi sekä taloudellisesti että poliittisesti aivan ennalta-arvaamattomia seurauksia. Euroopan yhdentymiselle on ollut vahvat perusteet, eikä sen saavutuksia kannata kepein perustein vaarantaa. Viisasta olisi silti varautua myös siihen, että euroalue tavalla tai toisella joka tapauksessa hajoaa, vaikka emme itse sitä ehkä toivoisikaan.
Toisaalta voidaan pyrkiä entistä tiiviimpään integraatioon, jossa yhteisen rahapolitiikan lisäksi myös unionin talouspoliittista integraatiota vahvistetaan. Käytännössä tämä tarkoittaisi jonkinlaista velkojen yhteisvastuullistamista, jossa ylivelkaantuneiden maiden velkavastuut tulisivat osittain asiansa paremmin hoitaneiden maiden kannettaviksi. Tällaisia järjestelyitä ainakin minun on mahdotonta kannattaa. Ensinnäkin sellaiset heikentäisivät entisestään kannusteita huolehtia oman maansa taloudesta, toisekseen niillä parhaimmillaankin ostettaisiin vain lisäaikaa euroalueelle sen ongelmia kuitenkaan ratkaisematta.
Kolmannekseen ongelmaa voidaan lähestyä siten, että Euroopan keskuspankki erilaisin toimenpitein vain synnyttää uutta rahaa ja kylvää sitä ympäri euroaluetta. Näin on itse asiassa toimittu jo hyvän aikaa, ja koronan myötä syntynyt taloustilanne oletettavasti vain kiihdyttää tätä kehitystä. Valtiot velkaantuvat ennen kaikkea keskuspankeilleen, ja niiden rahahanat ovat olleet erittäin löysällä jo pitkään.
Minun on vaikea uskoa, etteikö nyt harjoitettu rahapolitiikka johtaisi ennen pitkää merkittävän suureen inflaatioon. Jos keskuspankit syytävät markkinoille mielin määrin uutta rahaa valtioita lainoittamalla, niin ennen pitkää ihmiset alkavat epäillä taikasauvalla luodun rahan kykyä säilyttää arvoaan. Silloin rahaa aletaan kiihtyvästi vaihtaa johonkin sellaiseen, jonka uskotaan säilyttävän arvonsa paremmin. Tällaisen prosessin kerran käynnistyttyä alkavat hinnat kohota ripeään tahtiin.
Eräänlainen ratkaisu toki sekin. Jos euron annetaan hallitusten ja keskuspankkien hiljaisella hyväksynnällä menettää arvonsa, niin samalla menettävät vähitellen merkityksensä myös euromääräisinä otetut velat. Ongelma tällaisessa menettelyssä on silti se, että se palkitsee velkaantuneita ja rankaisee säästäväisiä. Sellainen ei ole hyvää politiikkaa, koska se jos mikä höllentää yleistä yhteiskuntamoraalia – samoin kuin myös luottamusta yhteiseurooppalaisten järjestelyiden mielekkyyteen.
Mikä tahansa tie – tai niiden yhdistelmä – valittiinkaan, Euroopassa on väistämättä edessä jonkinlaiset suuret julkisten velkojen uudelleenjärjestelytalkoot. Niissä taloutensa hyvin hoitaneita maita tuskin palkitaan, mutta asiansa sössineet saavat kyllä suuria helpotuksia. Muuta vaihtoehtoa ei ehkä olekaan, jos velanmaksukykyä ei enää ole. Jos todellisuus joka tapauksessa on tämä, niin emme varmaankaan toimi typerästi, jos vallitsevassa tilanteessa elämme sen ehdoilla. Jos taloudellinen moraalikato on jo tapahtunut tosiasia, niin fiksuin kansallinen selviytymisstrategia Suomelle tuskin olisi se, että kuvittelisimme moraalin ja yhteisten eurooppalaisten pelisääntöjen yhä pitävän.
Näistä syistä suhtaudun hyväksyvämmin nykyiseen velkaantumispolitiikkaan kuin vuosikymmenen takaiseen. Silti jossain vaiheessa koetaan vielä tämänkin romahduksen pohja. Silloin tulevaisuutta ei enää voida rahoittaa loputtomalla keskuspankkien hokkuspokkusrahan mahdollistamalla julkisella velkarallilla, vaan taloutta on alettava rakentaa jälleen terveemmälle pohjalle.
