Vielä syksyllä 2020 Venäjän ote useista entisistä neuvostotasavalloista näytti olevan ranskalaistutkija Marie Dumoulinin mukaan lipeämässä. Valko-Venäjän laajamittaisten mielenosoitusten arveltiin enteilevän Aljaksandr Lukašenkan valtakauden loppua, ja Maia Sandun nousu Moldovan presidentiksi vei Moskovalta pitkäaikaisen poliittisen liittolaisen.
Kirgisiassa astui esiin uusi kansallismielisten johtajien sukupolvi, jolla ei enää ollut taustaa Neuvostoliiton valtakoneistossa. Etelä-Kaukasiassa puolestaan Turkin Azerbaidžanille Vuoristo-Karabahin konfliktissa antama tuki merkitsi Venäjän pitkään vaaliman herkän tasapainon loppua.
– Vuoden 2022 alkaessa tilannekuva on täysin muuttunut. Venäjä on onnistunut vahvistamaan asemaansa koko alueella, ja sen luoma paine on tosiasiallisesti saanut Yhdysvallat ja Naton neuvottelupöytään, European Council on Foreign Relations -ajatushautomon ohjelmajohtajana toimiva Dumoulin kirjoittaa.
Vladimir Putinin hallinnon toimintatapa paljastaa pitkän uran Ranskan ulkoasiainhallinnossa tehneen Dumoulinin mukaan sen, kuinka Venäjä hyödyntää jokaista naapurimaidensa kriisiä oman asemansa pönkittämiseen.
– Tavoittelemalla taktisia voittoja eikä kriisien ratkaisemista Venäjä luo hämmennystä todellisten tai oletettujen vastustajien keskuudessa ja pakottaa ne puolustuskannalle, mikä estää niitä kehittämästä itse kunnianhimoisempaa strategiaa aluetta varten. Valko-Venäjän kriisin yhteydessä Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat lähinnä reagoineet tapahtumiin ja yrittäneet käsitellä niitä sitä mukaa kuin niitä on ilmennyt ja arvailleet, mitkä olisivat Moskovan seuraavat askeleet, hän toteaa.
Varsinkin EU:lla on Dumoulinin mukaan vaikeuksia hahmottaa Venäjän logiikkaa, sillä se eroaa olennaisesti unionin omasta lähestymistavasta turvallisuuspoliittisiin kriiseihin. EU ja sen jäsenvaltiot pyrkivät aina kompromissiratkaisuihin, koska ne – päinvastoin kuin Vladimir Putin – pitävät vakautta itseisarvoisen tärkeänä.
Ellei EU muuta lähestymistapaansa, sen olisi hänen mielestään edes määriteltävä selkeästi itäisiin kumppaneihin liittyvät strategiset intressinsä sekä pyrittävä ennakoimaan ja ehkäisemään kriisien syntymistä. Käytännössä kyse olisi omien ja kumppanimaiden haavoittuvuuksien tunnistamisesta ja kriisinsietokyvyn vahvistamisesta.
– Ellei niin tehdä, EU joutuu jatkossakin seuraamaan sivusta Venäjän jokaisessa naapurimaidensa kriisissä saavuttamia taktisia voittoja ja vaalimaan sitä harhakuvitelmaa, että Moskovan toimien taustalla olisi jokin suuri strateginen suunnitelma, Dumoulin varoittaa.
