Toimittaja, tietokirjailija Ari Turunen käsittelee uutuusteoksessaan itsevaltaista ja ylimielistä päätöksentekokulttuuria politiikassa, taloudessa ja viihdeteollisuudessa.
Turunen linjaa, että ylimielisen ihmisen tyypillinen piirre on toisten pitäminen lähtökohtaisesti alempiarvoisena. Ylimielisen ihmisen kanssa ei olla koskaan samalla viivalla. Hän pitää itsestään selvänä, että hänen asemansa, palkkansa ja tittelinsä huomataan.
Monien maiden diktaattorien käytös on yllättävän samankaltaista. Johtajat myös matkivat toisiaan. Kun Romanian diktaattori Nicolae Ceaușescu oli vieraillut Pohjois-Koreassa, Romaniassakin alkoi pian näkyä johtajan muotokuvia jokaisessa kadunkulmassa.
Kun on tarpeeksi kauan kuunnellut imartelijoita ja mielistelijöitä ympärillään, moni diktaattori alkaa uskoa, että häntä rakastetaan aidosti. Libyan pitkäaikainen johtaja Muammar Gaddafi oli vakuuttunut suuruudestaan ja kansansa rakkaudesta. Hänen kuviaan oli joka puolella Libyaa, jopa koulurepuissa. Väitetään Gaddafin tunnustaneen yksityisesti, että hän ei pitänyt henkilökultista, mutta hän sieti sitä, koska Libyan kansa pyyteettömästi palvoi häntä.
Gaddafilla oli vaikutusvaltaa, johtuen tietenkin Libyan öljyvaroista. Hyvänä esimerkkinä on tilanne, jossa hänen poikansa Hannibal vaimoineen pidätettiin heinäkuussa 2008 Sveitsissä, kun he olivat pahoinpidelleet kaksi palvelijaansa. Libyan johtaja raivostui pidätyksestä ja vaati anteeksipyyntöä Sveitsiltä.
Lisätehosteena Gaddaffi kehotti uskonveljiään estämään sveitsiläisten lentokoneiden ja laivojen kulun, boikotoimaan sveitsiläisiä tuotteita ja aloittamaan maata vastaan pyhän sodan. Lopulta Sveitsi taipui ja luopui syytteistä.
Ranskan presidentti Charles De Gaulle oli vakuuttunut sekä Ranskan että omasta suuruudestaan. De Gaulle katsoi, että säännöt eivät välttämättä koskeneet hänen tapaisiaan suurmiehiä. Heidän oli myös oltava erillään massoista, sillä arvovalta syntyi salaperäisyydestä, tuttavallisuus synnytti lähinnä halveksuntaa.
De Gaulle käytöksestä on esimerkki John F. Kennedyn hautajaisista vuonna 1963. De Gaullelle osoitettiin paikka kirkon kahdeksannelta riviltä. Presidentti piti paikkaa sopimattomana hänen ja maansa arvolle ja siirtyi muista välittämättä ensimmäiseen riviin ja ilmoitti: ”Nyt voimme aloittaa”.
Järjestöt
Monien kansainvälisten järjestöjen johdossa on toiminut ja toimii ylimielisiä henkilöitä. Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtajaksi valittiin vuonna 1980 espanjalainen Juan Antonio Samaranch. Hän kasvatti olympialaisten osanottajamaiden määrää ja alkoi tehdä suuria sponsori- ja televisiosopimuksia.
Samaranch nosti myös omaa statustaan ja muutti asumaan viiden tähden hotelliin Sveitsin Lausanneen. Samaranch oli tottunut vallankäyttäjä, joka oli työskennellyt Espanjan diktaattorin Francisco Francon hallinnossa ja vuonna 1966 Samaranch nimitettiin urheiluministeriksi.
Samaranch oli tietoinen, että kisoja hakevat kaupungit pyrkivät vaikuttamaan KOK:n jäseniin. Lahjat ja suureellinen vieraanvaraisuus olivat heille arkipäivää, loppuiäksi taattua lomamatkailua, josta sai vielä palkkaa. Viimein 1990-luvun lopulla paljastui, että Salt Lake Cityn kaupunki oli lahjonut KOK:n jäseniä saadakseen vuoden 2002 talviolympialaiset.
Kymmenen olympiakomitean jäsentä erotettiin korruption vuoksi ja toiset kymmenen sai rangaistuksen. Samaranch itse kieltäytyi eroamasta, vaikka erityisesti Yhdysvallat oli vaatinut sitä. Sen sijaan hän laati uudet säännöt hakuprosessiin, esimerkiksi lahjoja ei saanut enää antaa. Uudistus ei kuitenkaan koskenut itse puheenjohtajaa.
Samaranch luopui tehtävästään vuonna 2001, mutta hän valitutti itsensä elinikäiseksi kunniapuheenjohtajaksi, joka sai osallistua jatkossakin kokouksiin. Lisäksi Samaranch vaati poikansa nimittämistä KOK:n elinikäiseksi jäseneksi. Huomautuksiin, että nepotismi tahraisi sekä hänen itsensä että KOK:n maineen, Samaranch oli vastannut: ”Minua ei kiinnosta”.
Myös kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n puheenjohtajat João Havelange ja Sepp Blatter harrastivat vuosikymmeniä korruptiota. Brasilialainen Havelange oli sveitsiläisen Blatterin esikuva, jonka autoritaarisen johtamistyylin hän omaksui ja jalosti täydelliseksi. Kaikkiin syytökset miehet kiistivät närkästyneinä, he katsoivat vilpittömästi toimineensa jalkapallon hyväksi.
Afrikan yhtenäisyysjärjestön OAU:n puheenjohtajina on toiminut monia hyvin ylimielisiä persoonia. Tehtävässä ovat toimineet Muammar Gaddafin lisäksi Ugandan Idi Amin, Somalian Siad Barre, Zairen Mobutu Sese Seko ja Zimbabwen Robert Mugabe.
Turunen toteaa, että monet Afrikan diktaattorit julistivat yhteisissä konferensseissa kunnioittavansa ihmisoikeuksia. Palopuheiden jälkeen kukin johtaja palasi kotimaahansa kaikessa rauhassa kaventamaan niitä. Koska OAU ei puuttunut jäsenvaltioidensa johtajien rötöksiin millään tavoin, järjestöstä tuli tehoton ja tekopyhä allianssi.
Ari Turunen: Ettekö te vieläkään tiedä kuka minä olen. Ylimielisyyden kultainen kirja. 176 sivua. Atena Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI
