Ikääntyminen näkyy monella tavalla. LEHTIKUVA / ANNI REENPÄÄ

Alberto Claramunt: Erilainen aamu yllättävän vieraan kanssa

Eksynyt ventovieras pakotti poikkeamaan rutiineista.

Ovikello ei soi yleensä kello 07.15. Mutta keskiviikkoaamuna tällainenkin harvinaisuus tapahtui.

Kahvi oli tippumassa ja hampaat melkein pesty, kun kotimme ovikello soi. Mietin siinä noin kymmenen sekuntia, että mikä ihme tähän aikaan. Ei, en ole putkimiestä tilannut eikä parkettiakaan vielä hiota. No, avaan oven ja olen varuillani. Näen edessäni hauraan oloisen seniorikansalaisen, ei kovin vanhan, ehkä jonkun vuoden eläkkeellä jo olleen tai maksimissaan 70-vuotiaan.

Mies ei saa sanojaan suustaan, viittoilee käsillä. Kysyn, että mistä tulette. Hän ei osaa määritellä. Kuulen muminaa. Mikä on nimenne? Ei täsmällistä vastausta. Katson hänen vaatteitaan, puhtaat ja asialliset kuten habitus ylipäänsä. Alkaa pahoitella, on avuttoman oloinen.

Olemme siinä kynnyksen molemmin puolin, tuntematon henkilö ja minä. Tuo ei pärjää yksin, mutta kauanko tässä ovensuussa olemme. Ehkä pari minuuttia kulunut ja ajattelen, että jospa söisimme aamupalan yhdessä. Vaimo on nopeampi: tulepa kahville ja tänne peremmälle. Kahvia? Kyllä se maistuisi. Ilon hetki hänelle. Ei, en minäkään aamua ilman kahvia aloita.

Aamupalaverikin töissä lähestyisi, mutta nyt tuli viive. Tuota vanhusta ei voi jättää yksin. Vaimo soittaa hätänumeroon. Meillä ei ole toki hätää, mutta kun emme tiedä miehen osoitetta, että josko hänet voisi hakea.

Siinä me sitten istumme kolmistaan. Tuntematon, vaimo ja minä. Kertoo asuvansa Vantaalla, sanoo kaupunginosan nimen. Ei voi noin pitkää matkaa kävellä, ajattelemme. Löytää yllättäen henkilöpaperit. Kappas, on muistanut nimensä oikein. Mutta mikähän se osoite olisi?

Kännykkä löytyy, se lataukseen. Kuluu vartti ja saan kännykkään virran ja onneksi ei tarvitse näpytellä mitään koodia, pääsen vastaamattomiin puheluihin. Soitan ilmeisesti tuntemattoman ystävälle ja hän kysyy, että onko se nyt juonut jotain. Vastaan ei todellakaan, mutta ei juuri muista mitään. Ystävä kertoo vantaalaisen hoitokodin nimen, jossa tuntematon asuu. Soitto sinne, kerrotaan, että on siirretty Keravalle. Asia alkaa olla paketissa. Neuvovat, että älkää viekö itse vaan partio hakee eksyneen. Hoitokoti ei siis ollut vielä tietoinen yhden asiakkaansa katoamisesta.

Tuntematon alkaa nyyhkyttää, se on muistisairaille ominaista. Puhuu kristinuskosta, Kreikan-matkastaan ja lapsenalapsistaan. Lyhyitä lauseita, sanojen hakemista. Ei huomaa, että kahvi on kuumaa, kylmää vettä ja nopeasti. Tarjoaa euroja taskustaan saamaansa palveluaan vastaan. Ei mitään rahaa, mutta saisiko olla lisää kahvia? Maistuu. Haluaisi, että soitan hänelle pianoa. On kuulemma musiikkimiehiä, kitaristi. Toistelee, että kaikki on hyvin. Vastaan, että kaikki on hyvin.

On tunti kulunut, toistakin, ja poliisi tulee meille. Ihan niin kuin arvelimme, koska tilanne ei ollut akuutti. Harmittaa, etten häntä hyvästellyt. Poliisi oli sen verran ripeä.

Työkaverit töissä kiinnostuvat tapahtumasta. Kävimme läpi sitä, että miten me ventovieraisiin suhtaudumme. Olisiko joku vetänyt oven kiinni miehen nokan edestä? Omaa turvallisuuttahan me maksimoimme ja hieman pelkäämme tuntematonta. Miten itse olisin toiminut, jos hän olisi ilmaantunut yöllä ovellemme? Yhteisvastuu ei korvaa kaikkea mutta onhan se jotakin, jos sekä autetulle että auttajalle jää hyvä mieli.

Suomi ikääntyy ja ihmisten elinikä pitenee. Elämme sairauksien kanssa pidempään, tapaamamme mies oli vain 65-vuotias.

Edellä kuvattu tapahtuma on muutoksesta vain yksi esimerkki, jonka halusin teille jakaa.

Alberto Claramunt

Alberto Claramunt

Alberto Claramunt on Verkkouutisten ja Nykypäivän päätoimittaja.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt