Valtiotieteen tohtori Pekka Visurin uusin sota-aiheinen tutkimus valottaa C.G.E. Mannerheimin ja kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin (1890-1965) keskinäistä yhteistyötä niin talvi- kuin jatkosodankin aikana. Samalla teos on tiivis viimeisten sotiemme kertaus.
Päämajan keskinäisistä asetelmista ei paljoa ole tiedetty, koska suuri osa esimerkiksi Heinrichsin työtehtävistä Kannaksen armeijan komentajana ja päämajan esikuntapäällikkönä pidettiin pimennossa. Päätöspöytäkirjaa eli käskytyksiä kirjattiin, mutta keskustelumuistiinpanoja ei merkitty muistiin.
Eikä Heinrichs itsekään ollut sotien jälkeen niitä puheliaimpia tyyppejä, kuten ei hänen työtoverinsa päämajamestari A.F. Airo, jota kutsuttiin ”vaikenevaksi kenraaliksi”. Siksi Heinrichsin rooli ylipäällikön työparina herättää uteliaisuutta: mikä oli herrojen roolijako, mitkä henkilökohtaiset kemiat? Kuten muutkin päämajan avainhahmot, Heinrichs antoi tilaa ja pysytteli sivulla Mannerheimin oleillessa sodanjohdon parrasvaloissa.
Läheltä tuo eliitti tunsi päivittäin ylipäällikön mielialojen vaihtelut, joista pahimmat ajoittuivat Mannerheimin pitkiksikin venyviin sairasteluihin tai kriisiaikoihin ennen talvi- ja jatkosodista rauhantilaan pääsyä. Henkisesti rasittavissa tilanteissa Mannerheim saattoi eristäytyä, ja hänen käytöksestään näkyi uupumus.
Visuri katsoo, että Heinrichs oli Mannerheimin tärkein sotilaspoliittinen avustaja, ja että he keskustelivat jatkuvasti myös joukkojen käyttöön liittyvistä kysymyksistä. Suoranaisesti sotatoimien suunnitteluun Heinrichs ei paljon osallistunut.
Omassa esimiestään käsittelevässä kirjassaan Heinrichs toi esille marsalkan yksinäisyyden ja myös yksinvaltaisuuden. ”Yleistilanteen arvioinnissa kuten monissa muissakin kysymyksissä Mannerheim edusti jokseenkin yksin omaa kantaansa armeijassa.” Suuria tilanneselostuksia ja yhteisiä tilannearvioita ei yleisesikunnassa järjestetty, vaan esittelyt hoidettiin Mannerheimin ahtaassa työhuoneessa hyvin pienessä piirissä, usein vain kahden kesken.
Heinrichsin mielestä Mannerheim oli tyypillinen venäläisen ratsuväen kasvatti, joka oli käytännössä oppinut suoraviivaisen tavan johtaa sotatoimia. Päätöksenteko saattoi kestää kauan, mutta sitten toimeenpanon tuli olla nopeaa, ja usein myös selvästi hätäistä.
Mannerheim johti ihmisiä mieluummin kuin asioita ja mielellään viipyi esittelyissä pikkuseikkojen parissa. Silti hän teki yleensä tarkoituksenmukaisia päätöksiä ja usein esittelijän kannan vastaisesti, eikä häntä ollut helppo ”puhua ympäri”. Järjestelmän heikkoudet tulivat selvästi esille keväällä 1944, Visuri toteaa.
Paras valinta työtoveriksi
Erik Heinrichs edusti taustoiltaan erinomaista kokemusta ja elämän viisautta. Hän oli viipynyt Saksassa sotilaskoulutuksessa ns. Pfadfinder-kurssilla, osallistunut rintamapalveluksiin yhteensä kolmen vuoden ajan. Sieltä hän palasi Suomen Vaasaan samaan aikaan kuin jääkäreiden pääjoukko: hätistämään venäläiset sotavoimat maasta pois ja kukistamaan punakapina. Jo noilta ajoilta Mannerheimilla alkaa olla käsitys tulevan päämajan kakkosmiehen ominaisuuksista.
Kokemustensa pätevöimänä Heinrichsille lankesi vastuunalaisia tehtäviä. Vaasan läänin maaherrana olo ei kestänyt kauaa, mutta hän osoitti rohkeutta, kun ei estänyt Väinö Tannerin (sd.) puheenpitoa Seinäjoella Lapuan liikkeen aikoina. Hän kunnioitti parlamentarismia, vaikka sotien ratkaisuhetkillä sotavoimien ja poliittisen johdon välillä olikin jyrkkiä näkemyseroja.
Pekka Visuri tuo esille maan poliittisen kärjen jääräpäisyyden rauhaan pyrkimisen hetkinä, jolloin maan hallituksen enemmistö jankutti sodan jatkamista. Näin vaikka rintama oli Kannaksella todella luhistumassa ja toiveet länsimaisesta avusta olivat pelkkää haaveunta.
Mielenkiitoisia ovat Visurin kertaamat Mannerheimin näkökulmat Josif Stalinin vaatimusten suhteen ennen kuin puna-armeija maahamme hyökkäsi: olisi ollut niin Suomen kuin Leningradinkin turvallisuuden kannalta eduksi, jos raja olisi kulkenut parikymmentä kilometriä lännempänä.
Mannerheim käytti kenraaliaan sotilaspoliittisena neuvottelijana Adolf Hitlerin Saksan kanssa. Heinrichs vieraili Saksan esikunnissa saamassa neuvoja, kuuntelemassa uhkauksia ja kertomassa terveisiä Mannerheimilta ja Suomelta – kaikki tyynesti ja luotettavasti raportoiden, vailla kiivailua.
Missä ihminen Heinrichs?
Pekka Visuri totesi kirjan julkistamistilaisuudessa, ettei kyseessä ole henkilöelämänkerta eikä kuvaus koko päämajasta, vaan kahden johtajan monivuotisen yhteistyön eri tilanteista.
Mannerheim ja Heinrichs on tekijänsä näköinen. Se on sotahistorian tutkijan luomus, joka vetoaa varsinkin uusien näkemysten ja arkistohavaintojen voimalla. Mitä enemmän lukijatyyppi edustaa suurta yleisöä, sitä enemmän hän alkanee tuumailla myös ihmisiä näiden tekemien päätösten, syiden ja seurausten takana. Miten nuo kaksi työtään tekivät, mitä heidän päässään liikkui.
Taitavat nyt sotatieteitä tosiharrastavat nyrpistää nenäänsä, kun arvuuttelen, mitä joku romaanikirjailija olisi näiden tietojen ympärille saattanut mielikuvituksen avittamana rakentaa? Siis esimerkiksi pieni ripaus maustetta Raija Orasen, Antti Tuurin tai Jari Tervon tapaan.
Toisaalta Pekka Visuri ilmaisi selvän halveksuntansa Ilmari Turjan näytelmästä Matti Kassilan tekemää Päämaja-elokuvaa kohtaan. Siinä Heinrichsiä esittävästä hahmosta oli tehty todellisuuden vastainen irvikuva. Eipä mielikuvituksella leikittely kantanut ainakaan siinä tapauksessa.
Pekka Visuri: Mannerheim ja Heinrichs, marsalkka ja hänen kenraalinsa. Docendo 2020.
