Energia auttaa Venäjän pyrkimyksiä heikommin kuin uskotaan

Venäjän ”energia-aseen” todellinen teho on asiantuntijan mielestä paljon yleisesti luultua pienempi ja laskee yhä.

Pääsihteeri Josif Stalin julisti joulukuussa 1925 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 14. puoluekokoukselle, että maasta ei saisi koskaan tulla kapitalistisen maailman raaka-aineaittaa.

– Kun tarkastellaan nyky-Venäjää, on vaikea olla tekemättä johtopäätöstä, että juuri niin on käynyt, Vesa Ahoniemi sanoo.

Energiamarkkinoiden ulkopoliittiseen ulottuvuuteen erikoistunut Ahoniemi viimeistelee parhaillaan opinnäytettä Venäjän arktisesta politiikasta Oxfordin yliopistossa. Hän on opiskellut myös Pietarin Eurooppalaisessa yliopistossa ja suorittanut tutkinnot Edinburghin ja Tampereen yliopistoista.

Kolossi ulkopolitiikan välineenä

Venäjän mittavien öljy- ja kaasutulojen ympärille on Ahoniemen mukaan muodostunut tuhti kerros erilaisia korruptiotyyppisiä oheiskustannuksia, jotka tekevät luonnonvarasektorista paljon todellista kokoaan suuremman.

Neuvostoaikana raaka-aineet hinnoiteltiin maan sisällä mitättömän halvoiksi maailmanmarkkinahinnoista riippumatta. Tuotannon ajateltiin olevan supervallan talouden kruunu, jonka rinnalla ympäristön tarjoamat raaka-aineet miellettiin arvoltaan vähäisiksi.

Järjestelmän romahdettua energiasektori houkutti Ahoniemen mukaan ympärilleen verkostoja, joiden puitteissa raaka-aineviennistä peräisin olevaa rahaa on kanavoitu poliittisesti vahvoille liikemiehille. Korruptio on nähtävissä urakoitsijoiden laskuttamista ylihinnoista.

Kaasuyhtiö Gazprom käyttää investointeihinsa vuosittain jopa 40–50 miljardia euroa. Ahoniemi sanoo, että Mustanmeren rannikolle hiljattain rakennetun kaasuputken kilometrihinta Gazpromille oli yhtä paljon kuin Itämeren pohjaan laskettu Nord Streamin, jonka toteuttivat länsimaiset urakoitsijat.

– Venäjältä on vaikeaa löytää sektoria, joka ei kärsisi, kun energiasektorilla menee huonosti, hän sanoo.

Valtavista investointibudjeteista huolimatta panostukset energiantuotantoon ovat Neuvostoliiton romahduksesta alkaen olleet vähäisiä. Vaikka öljyn hinta on noussut moninkertaiseksi neuvostoajoista, tuotantoennätys on yhä vuodelta 1987.

Ahoniemi pitää selvänä, että Venäjä on pyrkinyt valjastamaan energian keskeiseksi osaksi ulkopoliittisen vaikuttamisen keinovalikoimaansa. Maakaasu on sopinut tarkoitukseen hyvin, koska se kulkee putkia pitkin. Kun maailmanmarkkinoita ei ole, asiakas ei yleensä voi kääntyä vaihtoehtoisten toimittajien puoleen. Saman seikka myös rajoittaa kaasun käyttöä poliittisena painostusvälineenä: myyjäkään ei voi ilman suuria kustannuksia korvata toisella ostajaa, jolle putket on jo rakennettu.

– Väittäisinkin, että energia-aseen todellinen teho on ollut paljon yleisesti luultua pienempi ja laskee yhä. Alalla on niin monta voimakasta toimijaa Venäjästä länteen, etelään ja itään, että tärkeimmäksi tekijäksi nousevat yhä useammin hinta, tekninen osaaminen ja tehokkuus. Niissä Venäjä on kaukana maailman huipulta.

Ukraina sudenkuopassa

Ukrainalle historia on Ahoniemen mukaan tehnyt julman tempun. Vielä 1950-luvulla se oli yksi Neuvostoliiton suurimmista kaasuntuotantoalueista, ja sen teollisuus kasvoi alusta asti erityisen riippuvaiseksi kaasusta.

– Maa on ollut ehkä paras esimerkki Venäjän kyvystä käyttää kaasua ulkopoliittisena aseena. Olennaista eivät ole niinkään toimituskatkokset tai edes niillä uhkailu, vaan hinnat. Toisin kuin saatetaan luulla, korkeat hinnat eivät ole ulkopoliittinen ase – halvat hinnat ovat, Ahoniemi sanoo.

Moskova on hänen mukaansa toistuvasti tarjonnut tuntuvan alennuksen aiemmin sovittuihin hintoihin vastineeksi poliittisista myönnytyksistä.

– Kun matkaan on tullut mutkia, kuten presidentti Viktor Janukovitšin paettua Ukrainasta viime vuonna, alennukset on peruttu. Sopimusteknisesti se on mahdollista, koska alkuperäinen sopimus on tehty korkeammalle hinnalle.

Halpa ja subventoitu kaasu on Ahoniemen mukaan yksi niistä tekijöistä, jotka antavat Venäjälle yhä jalansijan Ukrainan politiikkaan.

– Kaasusektorin uudistustyö on siis hyvästä syystä yksi Kiovan kärkihankkeista.

Teksti: HEIKKI HAKALA

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt