Elämäkerta himmentää teloitettujen kommunistimarttyyrien sädekehää

Ville Suhosen Ompelijatar kertoo, mihin sodan aikana kaikin keinoin toimineet äärivasemmistolaiset pyrkivät: Suomen saattamiseen Stalinin hoiviin.

Jo kolmessa paljon julkisuutta nauttineessa yhteydessä kirjailija, ohjaaja Ville Suhonen on kertonut ompelijatar Martta Koskisen traagisen tarinan. Televisiossa esitetty elokuva Ompelijatar sai ylistystä osakseen, hänen kirjoittamansa elämäkerta niin ikään, ja tuoreimpana komeilee Helsingin kaupungintalon Virka-gallerian näyttely Toisinajattelijat – Poliittisia helsinkiläisnaisia 1920-1940–luvuilta.

Martta Koskisen elämän kuvaaminen on ollut korostuneesti esillä. Helsingin kaupungin ratkaisua antaa yksisilmäiselle näyttelylle tilaa hämmästyttää. Pidätettyinä, vangittuina olleiden ja teloitetun Koskisen kohtalot kuvaillaan liki palvovasti, ilman, että viileä taustoittaminen olisi tuotu rehellisyyden nimissä esille. Maanpetoksellisista toimista yleisö saa vääristävän kuvan: aivan kuin tekijät olisivat olleet liikkeellä jaloin, humaanein tarkoituksin.

Mitkä olivat tuon ääriryhmän teot, jotka johtivat jopa Koskisen sinänsä kummastuttavaan teloittamiseen? Heidän toimintansa muistuttaa tämän päivän terrorismia, sen avustamista. Suomi kävi jatkosotansa aikana oikeastaan samanaikaista pienimuotoista sisällissotaa, jossa kommunistit tekivät tuhotöitä ja välittivät Neuvostoliitolle hyödyllistä tietoa ilmatorjunnasta, liikenteestä, puna-armeijan ilmavoimien kannalta hyvistä pommituskohteista jne.

Koskisen elämäkerta jopa liian rehellinen?

Suhosen Ompelijatar on paljon enemmän kuin yhden aatteelliseen fanaattisuuteen nyrjähtäneen ihmisen tarina. Suhonen on tehnyt vaivalloisen työn kerätessään aineistoa, joka muotoutuu sodanaikaisen terroritoiminnan historiaksi. Suhonen oikeastaan kokoaa kaiken sen todistusaineiston, minkä vuoksi sotaa käyvän yhteiskunnan oli perusteltua ryhtyä koviinkin vastatoimiin.

Ompelijattaren kirjaversio toimii jopa ristiriitaisena tutkintana. Se kertoo rikoksentekijöistä ja heidän askareistaan niin perusteellisesti, että sen rinnalla Martta Koskisen tai hänen aatetovereittensa sädekehä vaikuttaa hyvin hataralta, keinotekoisesti kyhätyltä.

Merkille pantavaa kuitenkin on, että esimerkiksi Helsingin Sanomat on välittänyt Martta Koskisen kohtalosta surullisen marttyyriuden kärsimysnäytelmää. Tohtoritason toimittaja on suorittanut aatteellispohjaista pesua, jossa kansalaisten kannalta tuhoa tuottava rikollisuus on esitetty puhtoisena omantunnon toimintana.

Tuossa teennäisessä kehyksessä Helsingin kaupungintalon näyttelyä HS markkinoi avoimen moniarvoisessa hengessä tehdyksi. Terroritekoihin yllyttäminen ja niihin lankeaminen eivät ole ”toisinajattelua”, jota voisi perustella ”ymmärrettäväksi” tai hyväksyttäväksi.

Tässä ei ole kysymys humaanista, väkivallattomasta rauhanoppositiosta, tässä verkostoitunut äärikommunistinen ”rauhaa rakastava” maanalainen rintama pyrkii saattamaan Suomen Neuvostoliiton yhteyteen. Sen tavoite on Suomen häviö sodassa ja uuden neuvostojärjestelmän luominen maahan. Kun maan sisäisiä vihollisia saatiin kiinni, löytyy aseita, räjähdysaineita ja toimintaan yllyttävää materiaalia.

Kun suomalainen vasemmisto, punaiset, valitsivat aseellisen kapinan, sisällissodan, kysymys oli karmeasta erehdyksestä. Työväenlehdistö oli yllytyksen takana. Sen ajan media toimi vailla viisautta, suurin munaus tapahtui sosialidemokraattien piirissä. Siitä alkoi punakapina. Valkoisen Suomen voitto kääntyi vuosien mittaiseksi hallitsemattomaksi koston kierteeksi.

Syiden ja syyllisten etsintöjä

Neuvostoliiton kommunistisesta järjestelmästä tuli Suomelle uhkatekijä, pienelle vähemmistölle ihannevaltio. Martta Koskisen ja hänen aatetovereittensa elämä lipui kauaksi vasemmalle punaisten naiskaartiin. Väestön enemmistön parlamentarismin kunnioitus ei ollut mieleen.

Koskinen oli punaisten salaseurojen yksi pienen pieni myötäjuoksija. Häneen yhteydessä olleet kommunistien eliittihahmot, johtivat omalta osin hänen tuhoonsa. Hella Wuolijoki, Hertta Kuusinen ja lukuisat muut liittivät hänet niin monelta suunnalta kumouksellisuuteen, että todistusaineiston taakka kasvoi kohtuuttomaksi teloitustuomiota myöten.

Hertta Kuusinen – rajan takana neuvostodiktaattori Josif Stalinin leivissä palvelleen Otto Wille Kuusisen tytär – pysyi ”turvassa” vangittuna. Monialayrittäjä Hella Wuolijoki toimiessaan Stalinin metastaasina hankki Väinö Tannerin (sd.) ja presidentti Risto Rytin silmissä eräänlaisen epävirallisen lähettilään aseman.

Niinpä Väinö Tanner puolisoineen pelasti Wuolijoen kuolemantuomiolta. Tämän kiitos Tanneria kohtaan oli hävityn sodan jälkeen uhkailla Tanneria teloituksella. Tragedian pienemmillä roolihahmoilla ei ollut punaisen kapinaeliitin kaltaisia etuisuuksia. Vaikka Koskinen oli ainut teloitettu suomalainen nainen, maanpetoksellinen toiminta johti yhteensä 32 suomalaisen täytäntöön pantuun kuolemantuomioon.

Viranomaisten suorittamissa kuulusteluissa – ei välttämättä hellissä – Martta Koskisen valitsema tie tuntuu jälkiviisauden merkeissä fanaattisuuden lisäksi itsetuhoiselta. Hän ei myönnä mitään, hän ei suostu vastaamaan ”ohranan” kuulustellessa kumouksellisten omien ohjeiden mukaisesti.

Hirtehinen historiallinen linkki tuosta periaatteesta olla vastaamatta pulpahtaa esiin liki 30 vuoden päästä. Oikeuskansleri kuulustelee kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Ahoa (sd.) 1970-luvun alussa tämän osuutta Pirkkalan marxilaiseen opetuskokeiluun. Siinä pikkulapsille syötettiin Neuvosto-Karjalasta kopioitua oppimateriaalia. Myös Erkki Ahoa oli vasemmalta neuvottu (pääministeri Rafael Paasio, sd.!): ”kun ohrana kuulustelee, älä vastaa”. Aho ei vastannut, ei muistanut saati katunut, selvisi näin pälkähästä.

Martta Koskinen teki mitä teki, katumatta. Myöhemmin valtioneuvosto käsitteli teloitetuiksi tuomittujen armonanomuksia. Presidentti Ryti ei nähnyt syytä suostua muuttamaan tuomioita.

Ville Suhonen kysyy rehellisen johdattelevasti: olisiko maan ylimmän johdon mielialoihin vaikuttaneet parin kuukauden sisällä tapahtuneet lukuisat puna-armeijan kaukopartioiden suorittamat surmat, joissa 50 siviiliä kuoli, joukossa useita lapsia? Lisäkysymyksestä käy hyvin: mikä rooli niissä joukkomurhissa vihjeiden antajana oli suomalaisella maanalaisella terrorismilla?

Ville Suhonen: Ompelijatar. Martta Koskisen kuolema ja elämä. Gummerus 2016.

Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt