Syksyn työllisyyskeskustelu osoittaa, että nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on rakennettu satunnaisesti eikä kannusta työntekoon. Siksi tarvitaan pikaisesti koko sosiaaliturvajärjestelmän täysremontti.
Viime vuonna keskusteltiin ensin siitä, onko ihmisellä velvollisuus ylipäätään tehdä töitä vai onko hänellä ideologinen oikeus keskittyä vain omaan itseensä ja edellyttää yhteiskunnalta riittävää toimeentuloa. Loppuvuodesta paheksuttiin sitä, että työttömyysturvaa voidaan alentaa lähes viisi prosenttia, jos henkilö ei ole hakenut lain edellyttämällä tavalla aktiivisesti töitä.
Kansalaisella on oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia. Jokainen tietysti haluaa olla saamapuolella, mutta suurin osa ei ole ilahtuneita hänelle pakotetuista velvoitteista. Totuus on kuitenkin se, että oikeudet rahoitetaan velvollisuuksilla.
Tähän asti länsimainen ajattelu on perustunut siihen, että jokaisella on velvollisuus osallistua yhteiskunnan rakentamiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen velvollisuus on tehdä työtä ja yhteiskunta auttaa niitä, jotka eivät aidosti kykene elättämään itseään työnteolla.
Ajatus siitä, että oikeuksiin vedoten voi irtisanoutua velvollisuuksista, kuten työntekovelvollisuudesta, on hyökkäys länsimaista hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan. Eikö silloin veronmaksajallakin pidä olla ideologinen oikeus kieltäytyä veronmaksusta tai jättää verot maksamatta, koska siten voi laajemmin kehittää itseään? Jotta yhteiskunta säilyy toimivana, on kaikkien osallistuttava sen rakentamiseen kykyjensä mukaan.
Suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää on kehitetty yksittäisten parannuslupausten pohjalta. Kaikki ongelmat kuten tuloloukkuongelmat on pyritty ratkaisemaan aina etuuksia antavilla uudistuksilla. Tästä esimerkki on 300 euron vapaaosa tehdä työtä niin, että työtuloa ei oteta huomioon sosiaaliturvaa määriteltäessä.
Suurin ongelma on, että Suomen on kehitetty laaja avustusriippuvuus. Meillä keskituloisetkin tarvitsevat tulonsiirtoja selviytyäkseen. Kun Paavo Lipposen I hallitus havaitsi, että progressiivista verotusta, tulonsiirtoja ja asiakasmaksuja ei oltu yhteensovitettu ja palkan nousu useissa tilanteissa johti käteen jäävien tulojen laskuun, käynnistettiin ansiokas tuloloukku-uudistus 1997. Asiakasmaksuissa otettiin huomioon verotus ja tulonsiirrot. Asumisen tuessa asetettiin toimeentulotukeen vähäinen omavastuu asumiskustannusten hillitsemiseksi.
Aikojen parantuessa on puhuttu tuloloukkujen poistamisesta, mutta tosiasiassa niitä on koko ajan kasvatettu varsinkin toimeentulotukeen ja asumiseen liittyvillä ratkaisuilla.
Kansalaisaloitteen aktiivimallista tehnyt pitkäaikaistyötön Martin-Eric Racine on elävä esimerkki sosiaaliturvajärjestelmän epäonnistumisesta. Hän on itse kertonut, että hänen ei kannata mennä töihin alle 2600e/kk palkalla. Ja että jos hän ottaa tilapäistä työtä vastaan, lähes koko ansiotulo leikataan toimeentulotuesta. Lisäksi työstä aiheutuvia kuluja ei korvata ja työhön menosta aiheutuu merkittävä byrokratia. Tilastokeskuksen mukaan palkansaajien yleisin kokonaisansio oli 2500e/kk. Jos kyseessä olisi yksinhuoltaja ja kaksi lasta pääkaupunkiseudulla, olisi työhön menon kannattavuuskynnys vielä huomattavasti korkeampi.
Yhteiskunta, jossa suuri osa palkansaajista tekee työtä vain rakentaakseen yhteistä hyvinvointia, mutta ei itse hyödy taloudellisesti mitään ponnistuksistaan, ei ole terve. Kun työnteon arvostuksen moraalia heikennetään ja kun yhä useampi oivaltaa, että työnteko ei paranna toimeentuloa ja kun parempituloiset pakenevat verojaan ulkomaille, yhteiskunta alkaa romahtaa.
Tähän asti kannustinloukkuja on yritetty ratkaista vain kivoilla pienillä kikoilla. Ne eivät tuo ratkaisua. Koko sosiaaliturvajärjestelmä on pantava remonttiin.
Nykyjärjestelmä antaa siis yksinäiselle mieshenkilölle 2600 euron työtuloa vastaavan tulon vastikkeetta. Jokaisen tietysti kannattaa ottaa koko raha täysimääräisesti. Totta toki on se, että toimeentulotuki ei jätä katettavien kulujen, usein korkeiden asumiskustannusten maksamisen jälkeen liiaksi rahaa normaaliin elämiseen.
Tässä tilanteessa tarvitaan kaksi kannustinta: työhön menon pitää olla aina selkeästi kannattavaa ja sosiaaliturvasta pitää ottaa vain se määrä, mikä on välttämätöntä kohtuulliseen elämiseen. Sosiaaliturvajärjestelmän pitää olla trampoliini takaisin työelämään.
Koska nykyisen toimeentulotuen perusosaa ei voi alentaa, pitäisi osasta työttömyysturvaa ja toimeentulotukea tehdä lainamuotoinen. Tämä tarkoittaisi sitä, että jokainen maksaisi palkastaan tietyn maksun omaan henkilökohtaiseen sosiaaliturvarahastoon. Lainaosuutta vastaava osuus maksettaisiin rahastosta, niin kauan kuin siellä on varoja. Sen jälkeen rahasto voisi velkaantua ja henkilön työllistyessä, hän alkaisi jälleen säästää rahastoon.
Työttömyyden pitkittyessä ja oman henkilökohtaisen sosiaaliturvarahaston velkamaksimin täyttyessä pitäisi yhteiskunnan tarjota työtä tai tuettua työtä henkilölle, jotta hän voisi säilyttää sosiaaliturvan antaman toimeentulon tason.
Suomessa sosiaalipoliittinen keskustelu on vääristynyt. Kukaan ei muista todella pienipalkkaisia ahkeria työntekijöitä, jotka joutuvat säästämään jokaisesta hankinnastaan. Sen sijaan etuudet aina halutaan kohdistaa niille onnettomille, jotka eivät ole työssä. Tämä koskee myös eläkkeellä niitä koko elämänsä työssä olleita, joiden työeläke ilman kansaneläkettä ei ole juuri takuueläkettä korkeampi.
