STTK:n puheenjohtaja Antti Palola päräytti 16.5.2020 ilmaan viserryksen, jossa hän kirjoitti näin:
”Hyvä huomata, että #korona lomautuksia on n. 200 000. Lomautusten helpottaminen merkitsee yrityksille n. 850 milj. euron säästöä palkoissa laskettuna suomalaisten keskipalkalla. Tämä on suora tulonsiirto työntekijöiltä työnantajille”.
Sanomaansa selventääkseen hän vielä jatkoi:
”Tiedoksi teille kaikille mielensä pahoittaneille ja tahallaan väärin ymmärtäneille. Jos ei olisi sovittu työlainsäädännön väliaikaisista muutoksista ja nopeutetusta lomautuksesta, palkka olisi maksettu keskimäärin kuukauden pitempään. Tämä on vain hyvä huomata!”.
Ymmärrän ehkä mitä Antti Palola yritti sanoa. Hän yritti sanoa sen olevan hienoa, että lomautuksia koskevia sääntöjä pystyttiin muuttamaan suhteellisen nopeassa aikataulussa koronakriisin alkuvaiheessa. Siis että kiitos kuuluu palkansaajaliikkeelle tällaisen muutoksen mahdollistamisesta.
Samalla hän tuli kuitenkin sanoneeksi paljon enemmän ja paljastaneen tiettyjä ongelmakohtia suomalaisesta työmarkkinajärjestelmästä.
Ensiksi palolalaisten ajattelussa työntekijällä näyttää olevan korkeampi oikeus olla palkansaaja omilla ehdoillaan työnantajasta riippumatta. Kaikki mikä poikkeaa tästä, on ”suoraa tulonsiirtoa työntekijöiltä työnantajille”. Palolalaiset eivät ilmeisesti näe lomautusjärjestelmän muuttamista molempia osapuolia hyödyttävänä toimenpiteenä, vaan kädenojennuksena työntekijäpuolelta työantajapuolelle. Tai ehkä he eivät näe asiaa näin, mutta siltä se ulospäin vaikuttaa. Kenties STTK:n intressissä on vahvistaa vastakkainasettelua. Paha suuri työnantaja, pieni viaton työntekijä.
Käytännössä tietenkin työnantajayrityksiä on monen kokoisia. Parhaiten menestyvät ne yritykset, joiden työntekijöistä pidetään huolta ja työntekijät voivat hyvin.
Sitä sopii pohtia mitä olisi tapahtunut ilman lomautusjärjestelmän sääntöjen mietoa muuttamista. Tokkopa se olisi ollut sen paremmin työntekijän kuin työnantajankaan intressissä. Siksi on kummallista Palolan sanakääntein puhua ”suorasta tulonsiirrosta”.
Toinen Palolan viserryksen jäljet johtavat ikiaikaiseen keskusteluun siitä, kenellä on legitimiteetti päättää mistäkin asiasta. Onko eduskunnalla tosiasiallista oikeutta kaikkeen lainsäädäntöön? Työmarkkinajärjestöissä monet tuntuvat ajattelevan, että tietyt asiat kuten työttömyysturva tai eläkejärjestelmä (puhumattakaan TES-järjestelmästä) ovat heidän omaisuuttaan. Kaikki muistamme Rukan hanget tahi aktiivimallista seuranneen kalabaliikin. Jopa päivälehdet puhuvat joskus työmarkkinajärjestöjen rahasta sosiaaliturvamaksujen kohdalla.
Se raha ei todellakaan ole työmarkkinajärjestöjen rahaa.
Edellä kuvattu kysymys legitimiteetistä on ongelmallinen. Minä en ole äänestäjänä äänestänyt yhtään työmarkkinajohtajaa valtaan ajamaan sisäpiirinsä eli jäsentensä etuja. Toivoisin, että eduskunta voisi ilman kiristystä tahi uhkailua pystyä tekemään ratkaisuja, joihin sillä ilmiselvästi pitäisi olla mandaatti. Mutta työmarkkinajärjestöt näkevät asian eri tavalla ja suurin osa maan hallituksista on joutunut taipumaan työmarkkinajärjestöjen painostuksen alla. Eipä siinä, onhan kansalaisaktivismi toivottavaa avoimessa yhteiskunnassa. Mutta väkisin tulee mieleen analogia yrityspuolelle, jossa monopolit saattavat olla ongelmallisia, jos ne kasvavat liian vaikutusvaltaisiksi.
Yksi esimerkki ay-liikkeen sisäpiirin etujen valvonnasta löytyy työttömyysturvajärjestelmästä. Eläke- ja sairausvakuutusjärjestelmät ovat universaaleja. Kaikki kuuluvat vakuutuksen piiriin ja hyvä niin. Kuvittele, että maksaisit elämäsi eläkevakuutusmaksuja, muttet olisi eläkkeelle jäädessäsi oikeutettu eläkkeeseen.
Näin ei kuitenkaan ole työttömyysturvajärjestelmässä. Kaikki palkansaajat maksavat työttömyysvakuutusmaksuja, mutta oikeus ansiosidonnaiseen syntyy vain liittymällä työttömyyskassaan. Normaaliaikoina noin 70 000 ihmistä vuodessa jää työttömäksi, mutta eivät saa ansiosidonnaista työttömyysturvaa, vaikka vakuutusmaksuja ovatkin maksaneet. Ilmiselvä ja matalalla roikkuva korjausehdotus olisi muuttaa työttömyysturva yleiseksi, kaikkia samoilla säännöillä koskevaksi. Tämä palvelisi erityisesti työmarkkinoilla heikossa asemassa olevia. Asiaa, kun hieman jaksaa pohtia, tuntuu ratkaisu oikeastaan ilmiselvältä.
Ay-liike on kuitenkin vastustanut muutosta jyrkästi. Syy on se, että suurin osa työttömyyskassoista on ammattiliittojen kyljessä ja suurin vetovoimatekijä ammattiliittoon kuulumiselle näyttäisi olevan ansiosidonnainen työttömyysturva. Todellisuudessa mitään yhteyttä ei ole – työttömyyskassaan voi kuulua ilman liiton jäsenyyttä. Hakaniemi vastustaa pienen heikossa asemassa olevan joukon tilanteen parantamista siksi, että se pelkää oman jäsenmääränsä puolesta. Peruspäivärahan varassa olevista työttömistä on tullut valtapolitiikan pelinappula.
Laajemmassa kuvassa ajat ovat kuitenkin muuttumassa. Järjestäytymisaste on ollut trendinomaisessa laskussa jo pitkään. Demarit ovat perinteisesti olleet työmarkkinajärjestelmää suojeleva lukko, mutta demareiden äänestäjät koostuvat jo suureksi osaksi eläkeläisistä. Miltä maailma mahtaa näyttää 20 vuoden kuluttua? Tiedossa on sekä poliittista että institutionaalista uusijakoa, mutta minkälaista?
Lisäksi ay-liike saattaa tulevaisuudessa olla oman menestyksensä uhri. Liittojen johtohahmoja palkitaan korkeapalkkaisilla hallituspaikoilla. Työmarkkinajärjestöt pyörittävät johtajakarusellia sisäpiirissään. Kojamo on menestynyt pörssiyhtiö, joka takoo miljoonatulosta verottomana liittojen pankkitileille.
Tämä kaikki näyttäytyy ulospäin kyseenalaiselta. Kuinka kauan entistä koulutetumpi ja vähemmän järjestäytynyt väestö hyväksyy tämän? Työmarkkinajärjestöjen legitimiteetti murenee siinä vaiheessa, kun riittävän suuri ihmisjoukko alkaa tosissaan kyseenalaistamaan järjestelmää.
Minä ja moni muu uskoo, että työmarkkinajärjestöt ovat parhaimmillaan erittäin relevantteja ja tarpeellisia instituutioita. Mutta liiallinen menestys turmelee kenet tahansa ja näin on valitettavasti käymässä, jollei ole jo käynytkin.
