Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov lukeutuu vuosittain järjestettävän Münchenin turvallisuuskonferenssin vakiovieraisiin.
Kun Venäjän ja lännen välit olivat vielä kunnossa, Lavrov keräsi usein arvovaltaiselta yleisöltä raikuvia aplodeja tyylikkäillä, huumorilla höystetyillä puheenvuoroillaan. Tällä kertaa Bayerischer Hofin kokoussalissa nähtiin aivan toisenlainen, hymytön mies, jonka esittämässä viestissä eleganssin olivat korvanneet kovasanaiset syytökset. Sen osakseen saamat suosionosoitukset jäivät huomattavan vaisuiksi.
Neljätoista vuotta maansa ulkoministerinä toimineen Lavrovin puhe oli täyttä lännenvastaista tykitystä alusta loppuun. Venäjän omasta toiminnasta hän ei itsekritiikin aineksia löytänyt.
Heti puheensa alussa Lavrov muistutti toisen maailmansodan alkusoitoksi luonnehtimastaan Münchenin sopimuksesta, jolla vuonna 1938 sinetöitiin Tšekkoslovakian sudeettialueen siirtyminen natsi-Saksan hallintaan.
Sopimuksen puolestapuhujia salista olisi tuskin löytynyt. Kukapa pitäisi sen enempää surullisenkuuluisaa sopimusta kuin Britannian pääministeri Neville Chamberlainin tunnettua ”rauha meidän aikanamme”-lausahdusta historian valossa erityisen onnistuneina?
Kun Lavrov sitten ilmeenkään värähtämättä jatkoi julistamalla Münchenin sopimuksen varoittavaksi esimerkiksi siitä, millaisiin seurauksiin etupiirijako ja toisten valtioiden sisäisiin asioihin puuttuminen voivat johtaa, olikin puheen tyylilaji tullut kerralla selväksi.
Presidentti Vladimir Putin ei juuri ole vaivautunut peittelemään maansa pyrkimyksiä uuteen etupiirijakoon, ja Venäjän aktiivisesta sekaantumisesta jopa toisella mantereella olevan valtion sisäisiin asioihin saamme lukea uutisia joka päivä.
Viittaamalla Münchenin sopimukseen Lavrov sai rakennettua kätevän aasinsillan natsismiin, josta on viimeistään Ukrainan vuoden 2014 vallankumouksen myötä tullut yksi Kremlin ulkopoliittisen retoriikan kestoteemoista.
Hän sanoi saksalaiskenraali Wilhelm Keitelin Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä todenneen, että natsi-Saksan tavoitteena oli työntää Venäjä ulos Euroopasta. Nyt Euroopassa on hänen mukaansa käynnissä natsismin kunnianpalautus samalla, kun venäläisten rooli ”Euroopan vapauttajana” pyritään kiistämään.
Selvimmin natsismin uusi nousu näkyy Lavrovin mielestä EU:n eräissä pohjoisissa jäsenmaissa sekä Ukrainassa. Väitteessä ei sinänsä ole mitään uutta, sillä Venäjä on aktiivisesti pyrkinyt leimaamaan presidentti Viktor Janukovytšin syrjäyttämisen EU:n tukeman fasistijuntan vallankaappaukseksi. Baltian maita se on pitkään syyttänyt flirttailusta natsismin kanssa.
Natsikortin heiluttelu saattoi palvella Venäjän informaatiovaikuttamisen tavoitteita niin kauan kuin Ukrainan ja Baltian todelliset olosuhteet saivat osakseen vain vähän huomiota läntisessä mediajulkisuudessa. Viime vuosina Ukraina ja Baltia ovat kuitenkin olleet tiiviin seurannan kohteina – pitkälti juuri Venäjän omien toimien ansiosta.
Münchenissä Lavrovin natsipuheita taidettiinkin pitää lähinnä väsyneinä osoituksina todellisen substanssin kiusallisesta ohuudesta. Ensisijainen kohdeyleisö taitaa kuitenkin olla ministerin kotimaassa: presidentinvaalien alla on otollinen hetki muistuttaa suuren isänmaallisen sodan aikaisista uhkakuvista.
Presidentti Sauli Niinistöhän on muuten viime viikkoina toistuvasti korostanut tiivistä yhteydenpitoaan presidentti Petro Porošenkon kanssa, ja virallinen Suomi viettää tänä vuonna kaikkien kolmen Baltian maan itsenäisyyden satavuotisjuhlaa monin näyttävin muodoin. Sen selvempää viestiä natsiväitteiden tyhjänpäiväisyydestä ei juuri voisi antaa.
Lavrov toisti myös lukemattomia kertoja kuullun väitteen, jonka mukaan Ukrainassa on käynnissä sisäinen konflikti, jossa Venäjällä on vain ja ainoastaan ulkopuolisen sovittelijan rooli. Vielä helmikuussa 2015 osa kuulijoista saattoi ottaa tällaisen väitteen tosissaan, Donbassista kertyneiden todisteiden valossa nyt tuskin enää kukaan.
Venäjä on Lavrovin mukaan aina halunnut – ja haluaa nytkin – välttää vastakkainasettelua ja tavoitella yhteistä etua.
Paluu hänen puheensa ilmentämästä hämmentävästä rinnakkaistodellisuudesta lähemmäs kohti reaalimaailmaa olisi tervetullut ensimmäinen askel.
