Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki kirjoittaa teoksessaan Vapauden voitto (Otava) lähdöstään kokoomuksen puheenjohtajakilpailuun 2016.
Vapauden voitto ilmestyy torstaina. Kirja on kuitenkin jo myynnissä kirjakaupoissa ja sitä on näkynyt muun muassa eduskunnassa.
Kirjassaan Elina Lepomäki pohtii, oliko virhe haastaa Alexander Stubb ja toteaa henkilökohtaisen poliittisen uran kannalta kiistatta niin olleen.
Lepomäki kertoo, miten hän pyysi Stubbilta keskustelutuokiota maaliskuussa 2016. Puoluekokous oli tulossa kesäkuussa. Puhelinyhteys syntyi lopulta.
– Kerroin hänelle, että pohdin puheenjohtajuuden tavoittelemista, mutten ollut vielä tehnyt päätöstäni. En odottanut riemunkiljahduksia, mutta Alexin tyly vastaus yllätti minut, Elina Lepomäki kirjoittaa.
– Alex ei uhkaillut minua. Hän vain totesi, ettei minulla ole sen jälkeen tulevaisuutta puolueessa. Ja kuinka oikeassa hän olikaan.
– Kun keskustelimme tapahtumasta vuotta myöhemmin, Alex sanoi tarkoittaneensa sanomisensa ”isälliseksi neuvoksi”. En halua epäillä tätä, ja kuten todettua ennustus piti kutinsa.
Lepomäen mukaan ”Alex päätti (puoluekokouksen alla) alkaa puhua minusta ’loistavana talouspoliittisena neuvonantajanaan’ vasta puheenjohtajakilpailun tuoksinassa, samalla kun hän kertoi Petteri Orpon toimineen oikeana tai vasempana kätenään”.
– Alex oli muutenkin neuroottisen tarkka mediakuvastaan. Se on menestyvälle poliitikolle tärkeää, minkä olen oivaltanut vasta myöhemmin.
– Silti en ymmärrä Alexin katkeroitumista suomalaiselle medialle. En tiedä yhtään poliitikkoa, joka olisi paistatellut yhtä pitkään julkisuuden myönteisessä valokeilassa. Media rakensi Alexin. Alex ei kai koskaan toipunut siitä, että häntä alettiin mediassa käsitellä kuin tavallista kuolevaista kultapoikahehkutuksen jälkeen.
Neuvonantajuus karille
Elina Lepomäen mukaan ”lähdettyäni puheenjohtajakilpailuun kulisseissa supateltiin yhteistyökyvyttömyydestäni. Eniten äänessä olivat ihmiset, joille yhteistyö tarkoittaa lojaalisuutta puolueen valtaapitäviä, ei aatetta, äänestäjiä tai edes puoluetta kohtaan. Minulle tärkeysjärjestys on erilainen. Politiikka on julkisen tehtävän hoitamista eikä uranrakennusalusta, jossa haetaan itselle parempaa asemaa kiipimällä palvelusten ja vastapalvelusten loputtomassa verkostossa”.
Vuoden 2015 vaalien jälkeen valtiovarainministeri Alexander Stubb oli pyytänyt Elina Lepomäen ja Juhana Vartiaisen talouspoliittisiksi neuvonantajikseen. Suunnitelmat kuivuivat kuitenkin kasaan. Lepomäki ihmetteli ”miten oli mahdollista, että Suomen kaikkien aikojen paras hallitusohjelma onnistuttiin vesittämään niin lyhyessä ajassa”.
– Alexin kabinetti selvästi pelkäsi julkistaa kahta neuvonantajaa, jotka ikään kuin menisivät työkuvioissa kabinetin edelle tai tulisivat rinnalle.
Viimeinen niitti oli Lepomäen mukaan hänen haastattelunsa lokakuussa 2015 Kauppalehdessä, jossa ”kansanedustaja haukkuu eduskunnan palkat”.
– Olimme juuri istumassa Juhanan ja Alexin viestintäavustajan kanssa kabinetissa laatimassa tiedotetta, jonka pohjalta Juhanan ja allekirjoittaneen neuvonantajatehtävä viimein julkaistaisiin. Tiedote oli lähes valmis. Sitten saimme Alexilta tekstarin. Hän toivoi, että minun nimeni julkaisemista lykättäisiin. Kauppalehdelle antamani haastattelu oli hänestä harkitsematon. ”Muuten uutinen on, että Stubb nimitti talpol neuvonantajaksi henkilön, joka pitää kansanedustajan palkkaa liian pienenä. Näissä asioissa pelisilmä ei vaan saa pettää”, Alex arvioi. Tiedotteen laadinta keskeytyi, ja seuraavat pari tuntia käytimme Alexin avustajan kanssa siihen, että oikaisin Facebookissa jutun pohjalta nousseita vääriä käsityksiä sanomisistani. Minun ja Juhanan neuvonantajarooleja ei suoraan koskaan julkaistu.
”En tunnistanut”
Elina Lepomäki syyttää saaneensa itsekin karvaasti kokea politiikan kiintiöt, kun puheenjohtajaksi tullut Petteri Orpo jätti Lepomäen kesällä 2016 ministeriruletista pois ”siksi, että hän halusi ministeriryhmäänsä ’kaksi miestä ja kaksi naista’. Epäilen, että todellinen syy oli tuolloinkin joku muu kuin naiseuteni, mutta esimerkki on silti aika kuvaava”.
Lepomäki kirjoittaa aiemmin olleensa julkisesti eri mieltä puoluejohdon kanssa eräistä suurista asioista.
– Pidin esimerkiksi eurokriisin hoitoa ja erityisesti siitä puhumista kansalle ala-arvoisena. Toisella tavalla ajattelevien leimaaminen impivaaralaisiksi junteiksi ja silkkojen höpöpuheiden laskeminen liikkeelle halvensi mielestäni länsimaista avointa keskustelukulttuuria ja kansanvaltaa. En tarkoita, että se olisi niinkään kohdistunut itseeni, vaan että tämä leimaa yleensä suomalaista keskustelukulttuuria. En tunnistanut kokoomuslaisuutta siitä.
– 2010-luvulla harjoitettua talouspolitiikkaa pidin epäonnistuneena. Vaikeina vuosina ei tehty mitään, mikä olisi kantanut tulevaisuuteen – yhteisöveron laskua lukuun ottamatta. Sekin menee Jutta Urpilaisen ja EK:n piikkiin. Ei tehty yhtään merkittävää rakenteellista uudistusta, ja sopeutukset tehtiin tulevaisuuden menoja viilaten tai veronkorotuksin, sen sijaan, että olisi tehty strategisia valintoja. Hallitusyhteistyö oli vaikeaa, mutta kaikki eivät välttämättä ymmärrä, miksi sitä piti jatkaa niin kauan.
Lepomäki kirjoittaa, että ”jos halutaan tehdä demarihommia, niin kannattaa puhuakin kuten demari”.
– Mutta on käsittämätön harhaluulo ajatella, ettei kokoomuslaisella politiikalla voisi saada kansansuosiota, myös ja erityisesti rehellisillä puheilla. Varmaan ei saa, jos on sekoittanut kokoomuslaisuuden kaverikapitalismiin ja juustohöyläpolitiikkaan.
