Sir Ken Robinson (4.3.1950- 21.8.2020) on kuollut.
Hän on maailman tunnetuimpia koulun muutoksen puolesta puhujia. Youtubesta löytyy hänen puheensa ”Koulu tappaa luovuuden” ja sitä on katsottu 340 miljoonaa kertaa, kaikkien aikojen katsotuin TED-talk. Kertonee siitä, että asia on monelle tärkeä.
Mieleenpainuvin ajatus hänen kirjoistaan on seuraava: Robinson on kiertänyt maailman kouluja paljon ja ihmettelee, miten on mahdollista, että kaikkialla, Amazonin viidakoista New Yorkiin, kaikissa kouluissa on sama ainejako: matematiikkaa ja äidinkieltä erittäin painotetusti, sitten historia ja luonnontieteet ja vieraat kielet. Hän kysyy, mitä olisi maailmassa tapahtunut, jos olisikin painotettu käsitöitä, kuvaamataitoa, musiikkia, liikuntaa? Viikossa olisi viisi tuntia tanssia matikan sijaan. Koko maailmassa. Olisitko ollut parempi oppilas noilla aineilla? Missä työssä olisit nyt, jos olisit ollut taidepainotteisessa koulussa? Vai olisitko alipalkattu, akateemisesti suuntautunut työnhakija?
Samaan aikaan ilmestyi Ylen sivuille juttu Miikka Kotilaisesta, 30-vuotiaasta pohjois-karjalalaisesta puusepästä, joka rakentaa Supercellille luksussaunaa. Hän ei oppinut koulussa kunnolla lukemaan eikä kirjoittamaan mutta jo alakoulun testeissä löydettiin poikkeuksellinen lahjakkuus: hänen avaruudellinen hahmotuskykynsä ja matemaattiset taitonsa olivat viisi vuotta ikäisiään paremmat. Huoneeseen astuessaan hän ensin havaitsee tilan muodon ja liitoskohdat.
Nyt hän rakentaa kuusenjuurakoista lauteita ottaen mallia mummonsa kangaspuista, joissa myös oli käytetty juurakoiden mutkaa hyödyksi. Hän haluaa kertoa puun tarinan tekemällä siitä jotain erityistä.
Miten koulu otti huomioon lahjakkuuden? Miikan sanojen mukaan koulu murskasi hänen itsetuntonsa ja hän kutsuu peruskoulua 9 vuoden tuskien taipaleeksi. Hänelle jäi mieleen kaksi lausetta: minä en osaa mitään, minusta ei ole mihinkään. Arviolta 10-20 opettajaa ehti opettaa häntä peruskoulun aikana. Eikö kukaan heistä onnistunut kohottamaan hänen itsetuntoaan?
Onneksi meillä opettajilla ei ole tulospalkkausta.
Aina oppilas ei edes pääse testeihin, vaikka olisi tarvetta. Jos pääsee, tulee usein tulos, ettei mitään löytynyt. Jos tulee diagnoosi, se ehkä päätyy myös opettajalle ja sitten mennään tunnille ja kaikki jatkuu niin kuin ennenkin.
Aivan kuten Miikan tapauksessa. Diagnoosi oli efferentti motorinen afasia. Jos paperit joskus päätyivät opettajalle, hän totesi: kappas vain. Ja opetus jatkui perinteisin menoin.
Meillä on aika hyvät resurssit testauksiin mutta siitä ei ole mitään hyötyä, jos tuloksille ei tehdä mitään. Kuinka moni Miikan opettajista tiesi diagnoosista? Kokoontuiko oppilashuoltoryhmä miettimään, miten opetus nyt järjestetään niin, että Miikan erityistaidot tulevat hyödynnettyä? Vai annettiinko suuri määrä tukiopetusta siihen, mitä hän ei osannut?
Pitäisi olla mahdollisuus valita itselleen sopivia aineita. Paljon tanssia ja musiikkia toiselle, paljon matikkaa ja vieraita kieliä toiselle. Ei siinä voi käydä ainakaan huonommin kuin nyt.
Etäkoulu näytti myös, mitä tapahtuu, kun oppilas ei olekaan koulussa ja opettaja ei opeta kuin hetken. Oppilas oli jo muutamasta kouluvuodesta huolimatta osoittautunut matematiikassa luokan heikommaksi. Oli helponnettu kirja, erityisopettajan vakiotunnit ja helponnetut kokeet. Lasku 7+5 oli tuskallinen operaatio. Liki puoli vuotta kotona ilman koulua. Koulu alkoi pari viikkoa sitten. Opettaja laittoi jo viestiä kotiin, milloin erityisopettajan tunnit olisivat ja merkitsi kirjaan, mitä ei tarvitse tehdä. Meni viikko ja oppilas alkoi laskea nopeimpien mukana. Uuden asian hän oppi heti ja laski kaikki laskut oikein vaikeat mukaan lukien. Kysely kotiin, oliko koko kesä kenties harjoiteltu. Ei ollut harjoiteltu yhtään. Ensimmäisestä kokeesta lähes täydet. Oliko syynä se, että etäkoulussa vanhempi kuitenkin istui vieressä lähes päivittäin laskemassa yhdessä? Vai oliko aika tehnyt tehtävänsä? Joka tapauksessa tähän harvinaiseen ihmeeseen, luokan heikommasta parhaiden joukkoon puolessa vuodessa, ei tarvittu koulua eikä opettajaa. Se vetää nöyräksi.
Näistä Miikka Kotilaisista on luettu ennenkin. Ken Robinsonkin on kirjoittanut kirjan The Element, jossa hän on haastatellut maailman kuuluisimpia ihmisiä eri aloilta ja poikkeuksetta kenenkään heidän taitojaan ei koulussa huomattu. Paul McCartneytä ei pidetty musikaalisena, Elvistä ei päästetty koulun kuoroon, Simpsonien luoja, Matt Groening, piirsi sarjakuvia lapsesta asti mutta niitä vähäteltiin aina.
Tänä syksynä koulunsa aloittavat pääsevät eläkkeelle nykysysteemin mukaan vuonna 2080. Kenelläkään ei ole tietoa, millaisia taitoja silloin tarvitaan. Olisiko parempi antaa kaikkien kukkien kukkia, sillä Ken Robinsoninkin mukaan jokaisen älykkyys on yhtä ainutlaatuinen kuin sormenjälki. Milloin lapsesi on elementissään? Minkä tekemisestä hän nauttii eniten? Vaali sitä, sillä se voi olla hänen elämänsä tärkein juttu, äläkä luota siihen, että koulu löytää lapsesi elementin.
