Psykologian ja valtiotieteen tohtori Igor Panarin valmistui Neuvostoliiton turvallisuuskomitean (KGB) viestitoiminta-akatemiasta 1976 ja on informaatiovirtojen strategi. Hänen kirjansa Hybridisodat. Historia, teoria ja käytäntö ilmestyi viime vuonna suomenkielisenä laitoksena.
Teoksen ilmiselvä motivaatio luo ryhtiä ja itsevarmuutta tämän hetken venäläiseen ajatteluun. Se näkee lännessä suurimman syyllisen kiristyneeseen poliittiseen ilmastoon, luettelee lännen toimia Venäjää näännyttäviin aggressioihin ja kasvattaa omanarvon tunnetta. Kirja sisältää läntisin silmin luettuna uskomattoman tuntuisia väitteitä, mutta kertoo selvin sanoin, mitä venäläiset ajattelevat – tai ainakin, mitä heidän tulisi kirjoittajan mielestä ajatella.
Kirjoittaja ylistää Vladimir Putinin valtaan nousemisen viisautta. Kyselyissä ilmeni, että tämän kaltainen henkilö olisi paras Venäjän presidentiksi. Ei siis ollut ihme, miten kävi:
”Tätä kansalaiset toivoivat. Vladimir Putin valittiin vuonna 2000. Hän oli toiminut tiedustelutehtävissä Itä-Saksassa, Dresdenissä. Oliko Putinin valitseminen pelkkä sattuma? Ei ollut. Venäjän yhteiskunta kaipasi ihmisiä, jotka näkevät taivaanrannan taakse. Yhteiskunta kaipasi Tiedustelijoita. Miksi heitä kaivattiin? Koska tiedustelijat yrittävät ymmärtää ja ennustaa tulevia maailman tapahtumia. He tietävät muita ihmisiä enemmän, heidät on paremmin valmennettu siihen, ja he hallitsevat ja pitävät salassa valtavan suurta tietomäärää. Heillä on pääsy erityisen globaalin Totuustietokentän sisälle”, Panarin kirjoittaa.
Panarin on ollut kehittämässä valmiuksia informaatiosotaan. Väitöskirjassaan hän ehdotti erityisen viranomaisen perustamista tarkoitusta varten. Hän oli ennustanut Venäjän maksuvalmiuden romahdusta ja sai siitä leiman, joka vaivasi vuosia.
Mairittelevat kiitokset Suomen suuntaan
Suomi saa teoksen alkusanoissa lyhyet mutta imartelevat luonnehdinnat. Siinä kerrataan Suomen ja Venäjän hyvien välien ilmentymiä: tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli keskusteluyhteydessä Venäjän turvallisuusneuvoston jäsenten kanssa. Istuntoon ei ole aiemmin ulkovallan johtaja osallistunut: ”todistus maiden välisistä luottamuksellisista suhteista”. Historiakin otetaan tueksi:
”Venäjän erityinen keisarikuntahenki on jäänyt elämään Suomen valtioon. Suomi onkin tavallaan tänään Venäjän keisarikunnan hyvien ja maineikkaiden perinteiden rauhoitusalue. Tämän huomaa vuosittain Suomen itsenäisyyspäivänä, kun kutsuvieraat saapuvat presidentinlinnaan. Vieraat ovat jonossa ja tervehtivät vuorotellen presidenttiä. Tämä tapa jäljittelee Suomen kenraalikuvernöörin järjestämiä kutsuja, jotka tavallaan jatkuvat edelleen”, Panarin liki piruilee.
Näitä ylitsepursuavia, yli valtakunnan rajoja ojentuvia halauksia kannattaa lukea hartaudella. Panarinin mukaan keisari Aleksanteri II:lla oli merkittävä asema Suomen valtiolaitoksen alullepanijana. Venäläisten mieltä lämmittää se, että suomalaiset arvostavat häntä.
Kaiken pahan alku: Britannia
Jo runsaan vuosisadan takainen vallankumousten ja levottomuuksien aalto Venäjän kukistuessa on Igor Panarinin näkemyksen mukaan paljolti Britannian aikaan saamaa. Se järjesti Venäjän 1917 helmikuun vallankumouksen, joka oli hovin, vapaamuurareiden, liberaalien ja tsaarikenraalien salaliitto. Väliaikainen hallitus yritettiin kumota, mutta Vladimir Lenin pakeni Suomeen. Josif Stalin johti bolshevikkipuoluetta lokakuuhun 1917. Viimeksi mainitusta Panarinin toteaa kuin ohimennen: ”Uskon, että Stalin oli Venäjän sotilastiedustelun kenraalin Nikolai Przhevalskin poika.”
Winston Churchill aloitti nykyisen hybridisodankäynnin ja sen kehittämisen kylmän sodan aikana 1946-1991. Neuvostoliiton sisälle järjestettiin länsivaikutteinen viides kolonna, Neuvostoliitto vedettiin mukaan näännyttävään kilpavarusteluun ja Afganistanin sotaan.
”Neuvostoliiton alueelle lietsottiin 1980-luvun lopussa verisiä kansallisuuksien välisiä konflikteja ulkomailta saadulla vahvalla organisatorisella, taloudellisella ja tiedotukseen liittyvällä tuella. Neuvostoliiton valtiojohto ei osannut torjua epäsäännöllistä hybridihyökkäystä eikä estänyt maan hajoamista 1991. NKP:m keskuskomitean pääsihteeri Mihail Gorbatshov joko ei pystynyt tai ei halunnut vastustaa lännen käymää hybridisotaa.”
Pettureita, vihollisia, näköalattomia tyhmyreitä
Hybridisodankäynnin tärkeä alkuaskel liittyy amerikkalaisprofessori Gene Sharpin kirjassaan From Dictatorship to Democracy (1994) ideoimiin värivallankumouksiin. Kyse on median, joukkoviestimien ja sosiaalisen medianhyödyntämisestä ”diktatuuria” vastaan. Panarin luettelee: Jugoslavian, Georgian, Ukrainan, Kirgisian Tunisian, Egyptin ja Syyrian tapahtumat ovat hybridisodankäynnin tuotteita.
Panarinin silmissä Venäjän suurimpia sankareita ovat Vladimir Putin, Josif Stalin ja tämän oppien perillinen marsalkka Nikolai Ogarkov. Viimeksi mainittu uskalsi olla 1970-luvun lopulla selvin sanoin eri mieltä Neuvostoliiton ryhtymisestä sotaan Afganistanissa.
Leonid Brezhnev, Mihail Suslov, Andrei Gromyko ja Juri Andropov painostivat marsalkka Dmitri Ustinovin ja puolustusministeriön lähettämään joukkoja Afganistaniin. Pääesikunta, strategit ja sen päällikkö Nilolai Ogarkov vastustivat hanketta. Sota oli tuhoisa Neuvostoliiton tulevaisuuden kannalta. Politbyro voitti riidan – ”juttelu poikki”, mutta hävisi sodan.
Afganistan oli USA:n valtapiireihin soluttautuneen brittitiedustelun MI6:n agentti Zbigniew Brzezinskin virittämä ansa. Länteen myöhemmin loikannut ”petturikenraali” Oleg Kalugin edesauttoi Neuvostoliiton hyödytöntä invaasiota Afganistaniin, jota luonnehdittiin Neuvostoliiton Vietnamiksi. Panarin tietää, että tätä nykyä Kalugin asuu USA:ssa CIA:n suojeluksessa ja toimii Washingtonin vakoilumuseon oppaana.
Kummallisella tavalla suurvaltojen väliset juonittelut muistuttavat toinen toisiaan. Panirin kuvaa sodan oikeutusta muun muassa taistelulla terrorismia vastaan, mutta vaikuttaa siltä, ettei kumpaisellekaan suurvallalle ole terrorismista haittaa silloin, kun uhrina on vastapeluri.
CSTO vastaan Nato ja lupa puolustautua, hyökätäkin
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntynyt Venäjä sai rakennettua liittolaistensa kanssa kollektiivisen turvallisuusjärjestö CSTO:n (Collective Security Treaty Organization). Sen on ratifioinut yhdeksän maata, ja on ollut voimassa vuodesta 1994 lähtien. Sen sääntöjen 3. artiklassa säädetään, että järjestö edistää rauhaa, kansainvälistä ja alueellista turvallisuutta ja vakautta, puuttumattomuutta jäsenvaltioiden kansalliseen päätösvaltaan.
Kyse on kuitenkin entistä Varsovan liittoa korvaavasta järjestelystä, selvät vastaheijastukset ovat nähtävissä Naton suuntaan. Monet organisaatio- ja nimitysyksityiskohdat CSTO:n ja Naton välillä muistuttavat toisiaan.
CSTO nojaa YK:n peruskirjan 51. artiklan mukaisesti kollektiiviseen puolustusoikeuteen. Kuulostaako Panarinin CSTO-luonnehdinta tutulta: ”Mikäli yksi osanottajavaltioista joutuu jonkin valtion tai valtioryhmän aggression kohteeksi, katsotaan tämä aggressioksi kaikkia tämän sopimuksen osanottajavaltioita vastaan…”, mikä sallii kovat otteet tarpeen vaatiessa ilman suurempia omantunnon tuskia.
Suurvaltojen korkein johto – ristiriitoja, juonittelua
Jos Afganistan oli Neuvostoliitolle fataali, traaginen munaus, samaa voi todeta USA:n presidentti George W. Bushin päätöksestä ryhtyä omaan pyhään sotaansa Irakissa. Toki USA:n taloudelliset voimavarat olivat paremmat kuin muinaisella Neuvostoliitolla, mutta silti päätös sotaan syntyi oman, sisäisen hybridisodankäynnin eli tarkoituksellisesti muovatun aineiston seurauksena. Perusteet osoittautuivat harkituiksi mutta tekaistuiksi. Nyt puolestaan USA:ta ”näännytettiin”.
Kuten on osoittautunut jo todeksi, Venäjälle USA:n konservatiivinen herätysliike Tea Party Movement on kuin siunaukseksi. Igor Panarin on teoretisoinut ja luennoinut Presidentti Donald Trumpin vaalivoittoa: se oli lähinnä valkoisten kristittyjen, Amerikan valtiomielisten, konservatismin ja perhearvojen menestys. Panarin suorastaan revittää kirjansa loppusanoissa:
”Donald Trump murskasi brittiläisen edunvalvoja (Bill) Clintonin presidentinvaaleissa ja haluaa vapauttaa USA:n vuosisadan ajan kestäneestä brittiläisestä orjuudesta. Hän kulkee (Abraham) Lincolnin ja (John F.) Kennedyn tietä. Trumpin joukkue on muuttanut USA:n kehityssuuntaa.”
Vihollisia ja ystävä
Suurin syntinen kirjan sivuilta selviää ytimekkäästi. Hän on Mihail Gorbatshov, jota Panarin on sosiaalisessa mediassa vuonna 2005 äänestyttänyt erityiseen kansantribunaaliin vietäväksi ”syytteinään Neuvostoliiton hajottaminen ja rikokset neuvostomaan kansoja vastaan”. Aiempi yritys oli vuodelta 1991, jolloin NL:n valtakunnansyyttäjän virasto aloitti vastaavanlaisen tutkinnan, mutta kahta vuorokautta myöhemmin viraston päällikkö erotettiin.
Sankarit hekin saavat ylistystä tavalla, joka ei tunnu suosittelevan joustavuutta, saati sovinnollisuutta:
”Generalissimus Stalin oli hybridisodankäynnin torjunnan suurmestari. Juuri hän sai mitä vaikeimmissa olosuhteissa älyllisen voitonbrittiläisistä hybridisodan ohjaajista, jotka olivat nostaneet Hitlerin valtaan ja suunnanneet hänet Neuvostoliittoa vastaan.
Kirja päättyy loppuhuipennukseen – ei suinkaan kevennykseen:
”Venäjä on ihmiskunnan pelastusarkki matkalla lännestä itään. Länsi on vaara Venäjälle. Vahvat vartijat puolustavat meitä länneltä – suuri venäläinen tsaari Iivana Julma, pyhä ruhtinas Aleksandr Nevski. Varjelijat ovat tehneet valoisaa, sivullisille toistaiseksi näkymätöntä hengentyötään siitä lähtien, kun pyhitetty Krim liitettiin jälleen Venäjän yhteyteen… Oma kirjoittajan tehtäväni on ollut saattaa näkemykseni kaikille ihmisille, jotka tahtovat auttaa Jumalan varjelemaa Synnyinmaatamme voittamaan maailman pahuus – samoin kuin toukokuussa 1945! Voitto on meidän!”
Igor Panarin: Hybridisodat, historia, teoria ja käytäntö. Suomentaja Armas Mashin. Johan Bäckman Publications. Helsinki 2019.
