Kuntavaalit ovat tulevan vuoden keväällä, mutta kaikki valtakunnallinen mielipiteen vaihto keskittyy ainakin toistaiseksi Helsingin pormestarivaaliin Jan Vapaavuoren ilmoitettua, että hän ei tavoittele enää jatkokautta.
Pormestarijärjestelmä on ollut hyvä houkutin käydä äänestämässä, erityisesti niissä maissa, joissa valituksi on voinut tulla vain joko sosialistien tai porvareiden ehdokas. Jako kahteen on mahdollistanut myös suoran kansanvaalin. Uusi pormestari on nauttinut äänestäjien enemmistön luottamusta.
Poliittinen korttipakka on kuitenkin ollut jo pidempään uusjaossa. Vihreät ovat mielipidemittausten mukaan riistämässä Saksassa kakkospuolueen aseman demareilta ja äärimmäinen oikeisto on lisännyt kannatustaan melkoisesti ympäri Eurooppaa. Ranskassa se onnistui taannoin pääsemään presidentinvaalissa toiselle kierrokselle, ja ruotsidemokraatit ovat nousseet naapurimaassa kolmen suuren joukkoon lähiömellakkaongelmien siivittämänä.
Suomessa on politiikkaa tehty aina sosialistit-porvarit -rajan yli. Se on ollut hyvä tae tasaiselle yhteiskunnalliselle menolle. Kuntapuolella yhteistyötä on helpottanut luottamuselinten valintatapa. Ei ole erikseen hallitusta ja oppositiota, vaan jokainen puolue on päätöksenteossa mukana äänimääränsä mukaisella voimalla. Yksi suomalainen erityispiirre kuntasektorilla on ollut myös aseveliakseli. Erityisesti suurissa kaupungeissa kokoomus ja demarit löysivät toisensa sotien jälkeen hyvän yhteistyön hengessä. Kyse oli kaupunkipolitiikasta ja kommunismin vastustamisesta.
Vaikka uusia poliittisia liikkeitä syntyy, on läntisen Euroopan ominaispiirre edelleen, että niin vasemmistopuolueet, kuin porvaripuolueetkin löytävät toisensa parlamenttivaalien jälkeen. Enemmistöhallituksia ei aina kyetä rakentamaan yhden blokin varaan, mutta pääsääntöisesti pidetään aatteellisesti yhtä.
Suomalainen kummallisuus eurooppalaisittain on ollut, että vaikka eduskunnassa on saattanut olla erittäin vankka ei-sosialistinen enemmistö, pääministerin tehtävä on annettu sosialidemokraateille. Siinäkin selitys on osin historiallinen. Sotien päätyttyä kaupunkeja hallitsi aseveliakseli, mutta valtakunnassa yhteistyömuodoksi valikoitui punamulta.
Nykyhallitusta pystytettäessä Suomen Keskustan puheenjohtaja kutsui sitä uudeksi punamullaksi. Voimasuhteet ovat kuitenkin kovin erilaiset kuin takavuosina. Keskustalla on vaalimenestykseensä nähden vankka edustus, mutta hallituksen selkeä enemmistö on vasemmistolainen, erityisesti, kun vihreiden eduskuntaryhmästä ei enää löydy eeropaloheimoja tai osmosoininvaaroja.
Poliittinen kulttuurimme on omaksunut tavan, jonka mukaan pääministeri tulee suurimmasta eduskuntapuolueesta ja pormestarivalinnoissa on ainakin toistaiseksi lähdetty siitä, että suurin valtuustoryhmä saa paikan. Tietyllä tavalla loogista, mutta muualla Euroopassa kysytään, että eikö tuo malli sovi enemmän kilpaurheiluun kuin aatteiden mittelöön? Ruotsissa ei demaripuheenjohtajasta tule pääministeriä, vaikka hänen puolueensa olisi vaaleissa suurin, jos neljän porvaripuolueen yhteiskannatus menee demareiden ohi.
Suomesta ei pidä tehdä puoluepoliittisesti kahden blokin maata. Mutta koko ajan yleistyvä tapa, jossa ei-sosialistit ikään kuin syövät toisiaan, antaa vasemmistolle ylivoimaisen neuvotteluaseman vaalien jälkeen. Syntyy helposti kilpailutilanne siitä, mikä porvaripuolue myy itsensä halvimmalla vasemmistohallitukseen. Pitää muistaa, että hallituksen enemmistö määrää politiikan suunnan, luki hallitusohjelmassa mitä tahansa.
