Uskonnonfilosofian professori Sami Pihlström kirjoittaa Helsingin Sanomissa, miten koronan sairastumisten ja kuolemien torjuntaan tarvitaan lääketieteen ohella ihmisten käyttäytymisen ohjaamista. Hän ei hyväksy puheita, joiden mukaan ei pitäisi tuntea syyllisyyttä, jos on tartuttanut taudin toisiin ihmisiin.
– Moralisoiva syyllistäminen ei auta, mutta riittäviin pandemian torjuntatoimiin yltämiseksi meidän on välttämätöntä jäsentää elämäämme myös syyllisyyden käsitteen valossa. Voimme olla syyllisiä siihen, että ympärillämme ihmisiä sairastuu ja kuolee, ja siihen, että terveydenhuollon henkilöstö uupuu, professori toteaa.
– Hyvinvointikeskeisestä ajastamme kumpuava haluttomuus käyttää syyllisyyden käsitettä vie huomiota siitä, että nyt on kyse kuolemanvakavasta asiasta.Pihlströmin mukaan poikkeuksellisten olojen jatkuminen on osoittanut, että ihmisen ”perimmäiseen hyvyyteen” luottaminen on naiivia.
– Meillä olisi ollut mahdollisuus toimia vapaaehtoisesti niin, etteivät tartunnat olisi levinneet laajasti, mutta monet ovat jättäneet noudattamatta riittävää varovaisuutta. …meistä moni on toistuvasti asettanut toisten terveyden ja hengen suojelua tärkeämmiksi esimerkiksi yksityisjuhlat ja -vierailut, ravintola- ja baari-illat, kuoroharjoitukset, urheiluharrastukset tai kauppakeskusten tarjoukset.
– Näin olemme välillisesti aiheuttaneet lähimmäisillemme vakavaa sairautta ja kuolemaa. Se on hämmentävää ja surullista.
Professorin mukaan välinpitämättömyys kuten maskien käyttämättä jättäminen tappaa.
– Siksi ei ole uhreja kohtaan oikein sanoa, ettei syyllisyyden käsitettä tulisi soveltaa näihin kuolemantuottamuksiin. Meistä jokainen voi ehkäistä toisten, itsellemme vieraiden ihmisten kärsimyksiä minimoimalla kontakteja, käyttämällä maskia ja ottamalla vuorollaan rokotuksen. Jos emme tee niin, olemme osasyyllisiä, Sami Pihlström kirjoittaa.
Hänen mukaansa ”erittäin pahoja tekoja aiheutuu arkipäiväisistä ja banaaleista motiiveista”. Nyt syyllisyytemme toisten menehtymiseen voi olla seuraus sinänsä viattomista pyrkimyksistämme ylläpitää ”yhteisöllisyyttä”.
– Banaali pahuus leviää – ja levittää virusta – katteettoman optimismin kaavussa, petollisina mielikuvina siitä, ettei juuri meidän arkisilla toimillamme olisi kaukaisiin lähimmäisiimme kohdistuvia kohtalokkaita kerrannaisvaikutuksia. Mutkikkaan tartuntaketjun myötä minulle vieras vanhus voi kuolla kuukauden kuluttua, jos pistäydyn baarissa tänään, ja siksi juuri minun on vältettävä vältettävissäni olevia kontakteja.
– Ennen rokotusten suomaa laumasuojaa elämme itsepetoksen vallassa, ellemme ymmärrä, että olemme itse jatkuva uhka toisten hengelle ja terveydelle. Se edellyttää syyllisyyden käsitettä. Mikä tahansa tilanne voi olla syyllisyyden häiritsevä hetki.
