Maaliskuun alussa Yhdysvallat ja Afganistanin Taleban-liike allekirjoittivat Kabulissa yhteisen aiesopimuksen, jonka pohjalle toivotaan ajan mittaan voitavan rakentaa ensin osapuolten välinen vankka ja kestävä tulitauko ja sitten siihen tukeutuen aikanaan poliittinen asiakirja, rauhansopimus, josta rakentuisi kulmakivi varsinaiselle rauhalle Afganistanissa.
Hartaat toiveet jäivät kuitenkin tälläkin kerralla vain hartaiksi toiveiksi.
Sarja itsemurhaiskuja repi vain muutama päivä sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Kabulin jo muutenkin haurasta ja jännittynyttä ilmapiiriä, ja kahden kokeneen afgaanipoliitikon ilmestyminen samaan juhlalliseen seremoniaan vaatimaan presidentin asemaa itselleen oli jopa Afganistanin mittakaavassa jotain aivan poikkeuksellista, semminkin kun asialla eivät olleet ketkä tahansa poliitikot, vaan Afganistanin edellinen presidentti Ashraf Ghani ja Ghanin kanssa edelliset neljä vuotta vallan jakanut pääministeri Abdullah Abdullah. Molemmat olivat omasta mielestään selviytyneet voittajina viime vuonna järjestetyissä presidentinvaaleissa.
Taas kerran saatiin tuta kuinka helposti hauras rauhantila kääntyy Afganistanissa järjettömäksi väkivallaksi.
Vuosia neuvotellun sopimuksen ydin on, että Yhdysvallat lupaa muun muassa vetää omat ja liittolaistensa joukot pois Afganistanista yli 18 vuotta kestäneiden sotilasoperaatioiden jälkeen. Tämän luvataan tapahtuvan 14 kuukauden sisällä sopimuksen allekirjoittamisesta. Vastineeksi Taleban lupasi keskeyttää sotilaalliset iskut ja aloittaa suorat neuvottelut Afganistanin hallituksen kanssa.
Merkittävänä myönnytyksenä voi pitää sitä, että Taleban puolestaan lupasi estää jihadistiverkosto al-Qaidaa toimimasta Talebanin hallitsemilla alueilla Afganistanissa. Aivan oma kysymyksensä sitten on se, onko Afganistanin talibaneilla siihen poliittista ja sotilaallista voimaa.
Oman lukunsa muodostaa myös se, mitä tehdä osapuolien vuosien mittaan ottamilla vangeilla. Nyt syntyneen sopimuksen mukaan noin 5000 Taleban-vankia tulisi vapauttaa siihen mennessä kun maan sisäisten neuvottelujen pitäisi alkaa.
Afganistanin hallitus, presidentti Ghani etunenässä, on torjunut sopimuksen tältä osin todeten, että oikeutta vapauttaa vankeja ei ole Yhdysvaltain viranomaisilla vaan Afganistanin hallituksella.
Sinänsä ei ole kysymys kovin suuresta vankimäärästä puoleen eikä toiseen, mutta vankikysymyksellä on sitäkin vahvempaa symboliarvoa Afganistanissa.
Afganistanin rauhansopimus, mikäli sellainen nyt sitten syntyy, päättää historiallisen ajanjakson, jolloin useimmat länsimaat ovat sotineet 18 vuoden ajan NATO-johtoisen operaation osana kaukana omien rajojensa ulkopuolella. Suurimman vastuun on kantanut Yhdysvallat, jonka sotilaalliset tappiot ovat noin 2600 sotilasta kaatuneina ja noin 10 000 haavoittuneina.
Rahaa sotaan ja Afganistanin muuhun tukemiseen on kulunut noin biljoona euroa. Afganistanissa on länsimaiden sotilaita vielä noin 17 000 sotilasta 39 maasta. Sotilaista valtaosa on Yhdysvalloista, noin 12 500 sotilasta. Suomalaisia on noin 60 sotilasta. Enimmillään operaatioissa oli 130 000 ulkomaista sotilasta 50 eri maasta.
Rauhoittuuko Afganistan?
Afganistanin juuriongelma – yksi monista mutta kenties merkittävin – on maan etninen hajanaisuus. Suurimmat väestöryhmät – eritoten pataanit ja tadzikit, mutta myös uzbekit ja hazarat – pyrkivät löytämään tien vallankahvaan. Näiden pääryhmien lisäksi lukuisat heimot mielivät myös valtaan. Verisiä valtapyrkimyksiä ei ole voitu estää edes valtaa poliittisesti jakamalla. Ollaanko tulevaisuudessa viisaampia? Tuskinpa.
Afganistanin lähihistoria tuntee yhden ainoan poliittisen johtajan, joka kenties olisi kyennyt yhdistämään afgaanit, jos olisi elää saanut. Tämä mies on Ahmad Shah Massoud, legendaarinen “Panjshirin leijona“, nyt kaikkien poliittisten tahojen kunnioittama Afganistanin kansallissankari.
Massoudin sukujuuret ovat Panjshirin laaksossa, Bazarakin kaupungissa. Tuolla alueella, massiivisten Hindukush-vuorijonojen laaksoissa ja vaikeakulkuisissa vuoristoissa Massoud taisteli ensin vuonna 1979 maahan tunkeutunutta Neuvostoliittoa ja sen supervalta-armeijaa vastaan ja sitten vielä 1990-luvulla valtaan nousseita talebaneja vastaan.
Kun Massoud syyskuun 9. päivänä vuonna 2001 salamurhattiin – siis ainoastaan kaksi päivää ennen New Yorkiin ja Washingtoniin suuntautuneita terrori-iskuja – hän ja hänen mujahediin-taistelijansa edelleen pitivät Panjshirin laaksoa hallussaan. Murhan tekjöinä olivat TV-toimittajiksi tekeytyneet algerialaiset palkkamurhaajat, joiden kuolettava itsemurhaisku avasi Talebanin tien uuteen tulemiseen Afganistanissa.
Olisiko niin, että Massoud valtaosin tadzikeista muodostuneiden tukijoukkojensa kanssa olisi kyennyt yhdistämään koko maan poliittisesti, jää vain leijumaan ilmaan ilman vastausta. Lehti oli vuonna 2001 hitaasti mutta varmasti kääntymässä talebanien tappioksi. Ja Ahmad Shah Massoudilla oli sekä karismaa että osaamista ottaa kantaakseen se poliittisen ja sotilaallisen johtajan mantteli, joka häntä oli odottamassa. Mutta sitä me emme voi koskaan varmasti tietää.
