Afganistanin turvallisuusjoukkojen sotilas Talebanin pommi-iskun tekopaikalla Kabulissa. NOORULLAH SHIRZADA - LEHTIKUVA / AFP

Pauli Järvenpää: Afganistan on väärässä paikassa väärään aikaan

Kirjoittajan mukaan talebanit ovat julmuudessa omaa luokkaansa.

Presidentti Donald Trumpin Kansakunnan tila -puhetta odotettiin tänä vuonna poikkeuksellisen sekavin tuntein. Tulisiko presidentti taas syyttämään edeltäjiään kansakunnan hänen mielestään surkeasta tilasta? Olisiko hän sovitteleva vai hyökkäävä? Kuka saisi nyt kuulla kunniansa, taasko NATO?

Kuten Trumpin kohdalla niin usein: vastaus oli kyllä ja ei. Mutta tällä kertaa presidentillä oli myös yllätys takataskussaan. Trump nimittäin paljasti puheessaan, että Yhdysvallat on neuvotellut salaa Afganistanin poliittisten ryhmittymien, muiden muassa Talebanin kanssa ratkaisusta maan poliittiseen umpikujaan.

Tosin Afganistanin laillinen hallitus ei presidentti Ashraf Ghanin mieliharmiksi ole ollut mukana näissä keskusteluissa, joita on Yhdysvaltain puolelta johtanut kokenut Afganistan-osaaja suurlähettiläs Zalmay Khalilzad. Trumpin ilmoitusta seuranneessa keskustelussa on käynyt ilmi, että ainakin osa neuvotteluista oli käyty Qatarissa ja Moskovassa, mikä myös on suututtanut Afganistanin nykyhallintoa.

Trumpin mukaan vahvat kansakunnat eivät käy sotia loputtomiin. Vaikka neuvottelujen lopputuloksesta ei ole tietoa, aika on lähes 20 vuotta kestäneen vihanpidon jälkeen kypsä ainakin yrittää saada aikaan rauha ja kotiuttaa joukot Afganistanista, hän sanoi puheessaan.

Yhdysvalloilla on Afganistanissa vielä noin 14 000 sotilasta, jotka osallistuvat sotilasoperaatioihin ja koulutukseen. Amerikkalaisjoukkoja on ollut maassa vuodesta 2001 lähtien, suurimmillaan yli 120 000 sotilasta. Trump haluaa valtaosan joukoista kotiin niin pian kuin se suinkin on mahdollista.

Afganistanin poliittinen umpikuja on surullinen tarina maasta, joka sijaitsee väärässä paikassa väärään aikaan. Sen kohtaloksi koitui kansainvälisten terroristiorganisaatioiden syntyminen ja asettautuminen mahdollisimman syrjäiseen maailmankolkkaan, jonne voi rauhassa perustaa harjoitusleirejä ja josta voi operoida läntisiä kohteita vastaan. Tätä mahdollisuutta ovat käyttäneet hyväkseen muun muassa al Qaida ja ISIS.

Afganistan on rutiköyhä kehitysmaa, jonka väestöstä neljännes kohtaisi välittömästi nälänhätää ilman kansainvälisen yhteisön jatkuvaa ruoka-apua. Sähköä on tarjolla vain 15 prosentille kansasta. Lukutaitoisia on ainoastaan noin kolmannes kansalaisista: miehistä noin puolet ja naisista 12 prosenttia.

Pessimistejä Afganistanin tulevaisuuden suhteen on paljon. Mitä ulkopuoliset voivat tehdä maassa, jossa valtaeliitti elää hienostokaupunginosissaan pääkaupunki Kabulissa samalla kun suurin osa kansasta elää kituuttaa mudasta kyhätyissä hökkeleissään vähemmällä kuin eurolla henkeä kohti päivässä? Tai maassa, jossa 7-vuotias tyttölapsi voidaan myydä neljänneksi jalkavaimoksi sedälleen? Ja maassa, jossa naisen sana oikeudessa todistajana vastaa vain puolta miehen sanasta?

Paljon on aihetta pessimismiin, mutta pessimistit eivät ole kokonaan oikeassa. Vaikeuksista huolimatta Afganistan on kehittynyt parempaan suuntaan. Esimerkiksi jo noin 8,2 miljoonaa lasta on saatu koulutielle ja heistä noin 40 prosenttia on tyttöjä. Taleban-hallinnon aikana vuosina 1996-2001 lähes kaikki 200 000 koululaista olivat poikia ja he kävivät kouluaan uskonnollisissa kouluissa, madrassoissa.

Terveydenhoidon tilasta on myös karua kerrottavaa. Neljännes afgaanilapsista ei surkeiden elinolosuhteiden, huonon ruokavalion ja erityisesti puhtaan veden puuttumisen takia koskaan näe viidettä ikävuottaan. Lohtua antaa se, että viime vuosina nämäkin luvut on vahvan kansainvälisen tuen voimin saatu kääntymään parempaan suuntaan. Tätä nykyä afgaanien eliniänodote on 62 vuotta. Vielä 20 vuotta sitten se oli vaivaiset 44 vuotta.

Ollessani Suomen suurlähettiläänä Afganistanissa vuosina 2010-2013 tunsin ylpeyttä siitä, että Suomen kehitysapu oli menossa juuri oikeanlaisiin kohteisiin: kaltoin kohdelluille naisille ja tytöille oli Kabulissa tarjolla suomalaisten kustantamia turvataloja, Suomi tuki vain naisille tarkoitettuja terveydenhuoltoklinikoita ja – sokeri pohjalla – olimme näkyvästi tukemassa Afganistanin ainoata musiikkikoulua (Afghanistan National Institute of Music, ANIM).

Instituutti tarjoaa musiikinopetuksen ohella paikallisen peruskoulun oppimäärän. Osa sen oppilaista on valittu orpokodeista ja jotkut jopa musikaalisten katulapsien joukosta.

Talebanit kielsivät valtakaudellaan kaikenlaisen musiikin harrastamisen, jopa pelkkä musiikin kuuntelu oli ankarasti kielletty. Televisiot särjettiin ja musiikki-instrumentit rikottiin, eikä radiosta tullut muuta kuin uskonnollisia puheohjelmia. Laulaminen ja tanssiminen olivat suurta syntiä, ja kieltojen rikkomisen seuraamukset olivat hirvittäviä: ihmisten silmiä puhkottiin ja korvia leikattiin irti.

Talebanit olivat ehdottomuudessaan ja julmuudessaan omassa luokassaan. Siksi on aiheellista kysyä, miten heihin voi tällä kertaa luottaa – siinä määrin nimittäin jäljet vuosilta 1996-2001 pelottavat.

Pauli Järvenpää

Pauli Järvenpää

Vanhempi tutkija, International Centre for Defence and Security (ICDS), Tallinna

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt