X
SULJE MAINOS
Väestönsuoja Helsingin Kalliossa. LEHTIKUVA / MARJA AIRIO

Vasemmisto yritti estää väestönsuojelua Neuvostoliiton vastaisena

Suomen kommunistit raportoivat väestönsuojelun valmisteluista Moskovaan.

Historiantutkija, dosentti Ville Jalovaara käsittelee uutuusteoksessaan suomalaisen väestönsuojelun tilaa kylmän sodan aikana. Samalla teos on historian kautta puheenvuoro Suomen väestönsuojelun nykytilaan ja tulevaisuuteen.

Vuonna 1927 perustettiin Suomen Kaasupuolustusyhdistys, joka vaihtoi vuonna 1940 nimensä Suomen Väestönsuojelujärjestöksi, SVJ. Sen päätehtävä oli kehittää väestönsuojelulain edellyttämänä yhdistyksenä vapaaehtoista väestönsuojelutyötä sekä avustaa viranomaisia.

Väestönsuojelun kriisi

Sodan aikana vastuu väestön suojaamisesta oli puolustusvoimilla eikä siviilijohtoinen järjestelmä ollut ennen sotaa ehtinyt kehittyä, joten väestönsuojelulla ei ollut organisaatiota mihin palata. Kaiken lisäksi syksyllä 1944 Väestönsuojelujärjestön johto pelkäsi, että järjestö lakkautetaan välirauhansopimuksen pohjalta. Omaisuuden suojaamiseksi parempien päivien varalle perustettiin Väestönsuojelusäätiö. SVJ vältti lopettamisen, mutta sen koulutustoiminta ajettiin sodan jälkeen alas. Esimerkiksi Ruotsissa tilanne oli täysin päin vastainen. Maan taloudellinen ja ulkopoliittinen asema mahdollistivat mittavat investoinnit väestönsuojarakentamiseen.

Jos Suomen järjestöpohjainen väestönsuojelu kamppaili sotaa seuranneina vuosina henkiinjäämisestään, niin virallisella taholla tilanne ei ollut sen parempi. Sisäministeriön väestönsuojeluosastolta lakkautettiin yhdeksän virkaa ja vapautettiin tehtävistään 17 ylimääräistä viran- ja toimenhaltijaa. Myös väestönsuojelukoulu lakkautettiin.

Kriitikoiden mielestä Suomi oli ainoita Euroopan maita, jossa yleismaailmallisen jännitystilan vallitessa siviiliväestön suojaaminen laiminlyötiin.

Korean sota herätti Suomen poliitikotkin väestönsuojelun tarpeeseen. Sisäministeriössä otettiin varovaisia askeleita väestönsuojelun nostamiseksi unohduksista.

Ongelmaksi tulivat äärivasemmiston kielteiset näkemykset. Kommunistien mielestä parasta väestönsuojelua oli sodan vastustaminen rauhantyön kautta. Esimerkiksi kesän 1951 eduskuntavaalien lähestyessä kommunistit jatkoivat mielenilmauksiaan väestönsuojelua vastaan. SKP:n äänenkannattaja Työkansan Sanomat syytti hallitusta hysteerisestä sotaan valmistautumisesta. SKDL:n edustajat jättivät eduskunnalle lakialoitteen vuoden 1939 väestönsuojelulain kumoamisesta, sillä lakia käytettiin heistä sotakiihkoilun ja kiellettyjen järjestöjen henkiin herättämisen työkaluna.

Kommunistit raportoivat syyskuussa 1951 Suomen väestönsuojeluvalmisteluista Moskovaan. Neuvostojohto näki, että Euroopassa tapahtuisi pian suurvaltojen sotilaallinen yhteenotto, joten Suomen pyrkimyksiä kohentaa maanpuolustusvalmiuttaan seurattiin Neuvostoliitossa vainoharhaisesti ja suomalaiskommunistit ruokkivat epäluuloja. Äärivasemmiston mielestä Suomen väestönsuojeluvalmiuden kohottaminen suuntautui Neuvostoliittoa vastaan.

Asiaa päätyi lopulta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen äänenkannattaja Pravdan sivuille, jossa väitettiin, että Suomi aikoi rikkoa Parisiin rauhansopimusta perustamalla väestönsuojelun nimissä sotilasluonteisen organisaation. Tämän jälkeen valmistelut keskeytettiin, joten väestönsuojelun onneton tilanne jatkui vielä vuosia.

Uutta kritiikkiä

1950 -luvulla valtiovallan suhtautuminen väestönsuojeluun muuttui positiivisemmaksi ja myös SVJ sai jälleen tehtäviä. Resurssipula kuitenkin rajoitti toimintaa tuntuvasti. Lisäksi vasemmiston nuiva suhtautuminen ei ollut kadonnut mihinkään. Perusväitteenä oli edelleen, että työ rauhan puolesta oli parasta väestönsuojelua. Uutena väitteenä tuli laajemmallekin levinnyt käsitys, että ydinsodassa väestönsuojat olivat turhia.

Suomen Väestönsuojelujärjestö joutui radikalismin vuosina muiden maanpuolustusta lähellä olevien toimijoiden tavoin Sadankomitean ja sen hengenheimolaisten kritiikin kohteeksi. SVJ:n mukaan rauhantyö ja väestönsuojelu eivät olleet vastakohtia vaan täydensivät toisiaan.

Suomalaisen rauhanliikkeen aktiivien taholta kuultiin, että väestönsuojelu oli vaarallista, koska se madalsi ydinsodan kynnystä. Myöhemmin muun muassa Lääkärien sosiaalinen vastuu ja Lääkärit ydinsotaa vastaan -järjestöt ottivat SVJ:n maalitaulukseen ja syyttivät sitä sellaisen väärän kuvan luomisesta, että ydinsodasta saattoi selvitä menemällä pommisuojaan. SVJ:n valistustyössä kritiikki torjuttiin näkemyksellä, että suora ydinaseisku Suomeen oli edelleen epätodennäköinen. Uhkana oli lähinnä harhautunut ohjus tai radioaktiivinen laskeuma.

Maanpuolustustyölle kriittisestä 1960-luvun lopun hengestä huolimatta tai ehkä vastareaktiona sille, kiinnostus SVJ:n toimintaa kohtaan oli lisääntynyt. Väestönsuojelukursseille riitti tulijoita. Kurssitettavia oli vuonna 1969 lähes 12 000 ja valistustilaisuuksissa kävijöitä 53 000. Suomen väestönsuojeluvalmius oli 1970-luvun alkuun tultaessa kohentunut merkittävästi. Väestösuojapaikka löytyi jo noin miljoonalle kansalaiselle. Väestönsuojelun betonibunkkeri-imagoa häivyttivät tilojen monikäyttöratkaisut, suuria väestösuojiahan saattoi rauhan aikana käyttää moniin eri tarkoituksiin.

Ville Jalovaara: Väestönsuojelu ja kylmä sota. 280 sivua. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Jarkko Kemppi

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt