Lööppihankinnan kannalta Jari Vilénin suurlähettiläsmuistelmien lukeminen on karvas pettymys. Sensaatiomaisia kovan luokan paljastuksia saati kunnon solvauksia ei kirjasta löydy laisinkaan. Tässä on kyseessä valoisa mutta terästämätön diplomaatin työraportti. Olemmeko siirtyneet uuteen aikaan?
Kirjan alkusivut panevat lukijan hämmästymään. Pohjoisesta Suomesta kotoisin olevan, entisen kokoomuslaisen kansanedustajan ja ministerin kirjan alkusanat on laatinut Erkki Tuomioja (sd.). Onko kustantajalla tapahtunut erehdys? Voiko tämä olla harkittua, aitoa ja edes mahdollista tämän päivän riitaisissa puolueiden välisissä mutapaineissa?
Ja todella: Erkki Tuomioja kirjoittaa aina halunneensa sekä ulkoministerinä että historioitsijana rohkaista Suomen ulkomaanedustustoissa palvelleita kirjoittamaan ja julkaisemaan kokemuksiaan. Niinpä ilmeisen sovinnollinen Vilén on saanut ja soveltanut entisen esimiehensä antaman luvan käytäntöön. Unkarin Budapestissa ja Puolan Varsovassa toiminut suurlähettiläämme kertoo, mitä kuuli, näki, koki – ja ennen kaikkea, mitä hän sai aikaan. Tuomiojan alkusanat on ymmärrettävä rehellisiksi kiitoksiksi.
Suomella on maailmalla noin 90 suurlähetystöä ja konsulaattia. Jokaisessa niistä puuhailee väki, joka ajaa Suomen etua ja palvelee eri kansakuntien välistä ystävyyttä ja ymmärrystä. Tänään tuo suuri diplomaattiemme joukko puhaltaa aika lailla yhteiseen hiileen, mutta toisin oli vielä muutama vuosikymmen sitten. Sen voi kokea niistä suorasanaisista muistelmateoksista, joita on kirjoitettu vaikkapa suomettumisen hulluilta vuosilta. Toisin on tänään. Enää ei näy käytännössä toteutuvan: ”diplomatia on kultivoitunut tapa harrastaa alkoholismia”.
Toiveiden täyttäjä, maansa palvelija
Varsinkin pienen ja puolueettomaksi itsensä määrittelevän maan suurlähettilään ei sovi olla riitaisa. Hänen on aistittava sanojen ja tekojen vaikutukset, mietittävä siirtojaan eteenpäin kuin shakin pelaaja. Luottamuksen rakentaminen turvaa sen, että suurlähettilästämme kuunnellaan, ja että hän taas kuulee puolestaan sellaista, joka viisastuttaa omia tavoitteitamme.
Jari Vilén on laatinut elämästään työraportin. Useita satoja nimiä käsittävä henkilöhakemisto kertoo, että yhteyksiä on kohdemaissa ylläpidetty, Suomi-kuvaa laadittu ja säädelty. Puolan ja Unkarin suhteen Suomella onkin paljon yhdistäviä tekijöitä, joskin viime vuosien tavat tehdä politiikkaa noissa maissa ovat tapavalikoimiltaan hiukan etäännyttäneet niitä eurooppalaisista näkemyksistä. Sekä Puolassa että Unkarissa populistit ovat hankkineet valta-asemia.
Silti Vilénin pokka pitää, ja hän toimii solmien niin kulttuurisia kuin kaupallisiakin suhteita. Muistolaattoja kiinnitettään, haudoilla käydään ja pienilläkin paikkakunnilla muistetaan yhteyksiä suomalaisiin ystävyyskuntiin. Kaikkea sosiaalista kanssakäymistä ja siihen liittyviä ihmisiä hän kuvailee totaalisen sydämellisen halailun tunnelmin.
Omien poliitikkojemme paapomista
Suomalaisille valtaa pitäville maamme edustustot ovat mukava toiminta-alusta meikäläisten matkaillessa maailman eripuolilla. Niinpä Unkarin ja Puolan lähettiläskin on aina kotoisten tulijoiden kestitsijä ja vierailujen järjestelijä. Niin sanotut sopivat persoonat ovat tervetulleita olivatpa entisiä tai nykyisiä: Räsänen, Stubb, Haglund, Vanhanen, Kiviniemi, Halonen, Niinistö, Suominen, Kiuru, Lipponen, Tuomioja. Joukko on loppumaton.
Joskus kaikki ei ole helppoa isokenkäisilläkään tai rullaluistelijalla. Kun presidenttimme Sauli Niinistö ilmoitti haluavansa suorittaa rullaluistelua Krakovassa, mukulakivikadut osoittautuivat esteeksi. Pian löytyi ratkaisu: häntä varten suljettiin kolmen kilometrin pituinen puistotie joen partaalla. Luistelurauha taattiin joella kahden partioveneen, tarkka-ampujien ja turvatiimin avulla.
Joskus suurlähetystömme toimii isäntämaansa kanssa kuin Harrodsin tavaratalo: jos joku tilaa norsun, se tälle hankitaan, kyse on ehkä vain pakettipaperin väristä. Diversiteetin vaaliminen voi joskus unohtua. Suurlähetystömme järjesti edustallaan olevan puiston siivoustalkoot, joissa tarjoiltiin hernerokkaa ja näkkileipää. Tiedän kokemuksesta, ettei se ollut lähi-ilmastoteko.
Lääkäri, jonka potilaat eivät valita
Puolan ja Unkarin päämiesten replikointi ja EU:sta etäällä oleva linja panee diplomaatit koetukselle. Muu Eurooppa yrittää saada äkkivääriä suvaitsevaisemmiksi, mutta henkilökohtaisella tasolla syytä varovaisuuteen on. Vilén on kyllä aika pidättyväinen, kun on puhe edellämainittujen maiden toimista. Yksin ei kannata äkseerata, EU hoitaa moitteiden jakelun.
Jokunen naurahdus Vilénin kirjaan sisältyy, joskin vailla suurempaa revittelyä. Suomella on läheiset suhteet ollut Unkariin pitkään, myös Puolaan – vaikkapa vain Mannerheimin siellä viipyessä. Eduskuntamme ystävyysryhmän puheenjohtaja kansanedustaja Sirpa Asko-Seljavaara vieraili joukkoineen Unkarissa.
Kumpaisenkin maan ystävyysseurojen puheenjohtajat olivat sattumoisin lääkäreitä. Isäntien edustajia johti kansanedustaja István Vatányi. Plastiikkakirurgina Asko-Seljavaaralla ei tainnut olla varaa väittää, että hänen potilaansa eivät koskaan valittaneet saamastaan hoidosta. Niin Vatányi oli omista potilaistaan väittänyt. Selitys oli se, että tämä oli patologi.
Tätä nykyä Vilén toimii Suomen Barentsin meren ja EU:n pohjoisen ulottuvuuden suurlähettiläänä. Unkari, Puola ja Strasbourg ovat asemapaikkoina taakse jäänyttä. Nykyinen toimipiste ei taida sijaita kuitenkaan yhtä pohjoisessa kuin mitä tehtävä antaa ymmärtää.
Jari Vilén: Suurlähettiläänä kuohuvassa Keski-Euroopassa. Minerva 2021.
KIRJOITTAJA: MARKKU JOKIPII