[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”vaatteet-00″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]On vuosi 2002. Joukko toimittajia kameroineen odottaa Japanin ulkoministeriä Yoriko Kawaguchia lehdistötilaisuuteen. Häntä on totuttu tulkitsemaan pukeutumisensa perusteella: kun Kawaguchi pukeutuu punaiseen, hän on usein kertomassa jotakin pahaenteistä.
Salamavalot alkavat räiskyä. Kawaguchi astelee kameroiden eteen kokopunaisessa. Media tulkitsee oitis, että hän ilmaisee asuvalinnallaan aikomuksistaan kostaa Kiinalle maiden diplomaattisten jännitteiden takia. Seuraavana päivänä lehtien otsikot huutavat kostoaikeista. Myöhemmin Kawaguchi toteaa, ettei miettinyt asuaan sen kummemmin.
Kawaguchi todisti jälleen sen, että pukeutumisella on aina tehty tiedostaen tai tiedostamatta politiikkaa. Jo kuningatar Elisabeth I oivalsi, että näyttävät olkatoppaukset ja vartaloa venyttävä krinoliinihame loivat kuningattaresta voittamattoman kuvan, kun tämä tapasi vihollisiaan. Myöhemmin Yhdysvaltain presidentin puoliso Jacqueline Kennedy teki pukeutumisestaan poliittista valuuttaa. Hän loi pohjan kulttuurille, jossa Yhdysvaltojen ensimmäisten naisten pukeutumisen symboliikkaa analysoidaan jatkuvasti.
Vuonna 1980 Mauri Airta alias Maukka Perusjätkä levytti singlensä Vaatteet on mun aatteet. Kappaleesta tuli heti kesän diskosuosikki. Tämä toi ihmiset tärkeän seikan äärelle: ne, jotka jakavat pukeutumisen yhteisen kielen, voivat lukea toisistaan enemmän kuin pelkän iän tai sosiaalisen statuksen.
Pukeutuminen on aina ollut tärkeä osa politiikkaa ja tapa vaikuttaa yhteiskuntaan. Erilaisissa sosiaalisissa tapahtumissa vallitsee tarkka pukukoodi ja värien ja asusteiden symboliikka ovat tärkeitä. Uudet naispoliitikot saattavat pukeutua esimerkiksi valkoiseen, sillä se symbolisoi puhtautta, totuutta ja toivoa.
Värejä saatetaan käyttää tietyissä mielentiloissa, mutta värillä halutaan myös viestiä. Kun esimerkiksi Hillary Clinton piti konsessiopuheensa hävittyään Yhdysvaltojen presidentinvaalit vuonna 2016, hän oli pukeutunut purppuran ja mustan väriseen housupukuun. Housupuvun on luonnehdittu olevan Clintonin haarniska patriarkaalia vastaan, mutta purppuralla oli hänen asussaan erityinen merkitys. Se symboloi jakautuneelle kansalle yhtenäisyyttä ja yksimielisyyttä. Puheessaan Clinton kertoikin uskovansa kansaan ja sen yhtenäisyyteen Yhdysvaltojen jakautuneisuudesta huolimatta.
Pukeutuminen voi kuitenkin myös jakaa kansaa. Kun Melania Trump laskeutui yksityiskoneella Texasiin vierailemaan siirtolaislasten pidätyskeskuksessa kesällä 2018, hän oli pukeutunut takkiin, jonka selässä luki I really don’t care, do you? Sosiaalinen media räjähti. Ihmiset protestoivat ensimmäisen naisen poliittisena tulkittua kannanottoa vastaan. Muotimerkki Vero Moda teetätti paidan, jossa luki I really do care.
Myöhemmin syksyllä Melania Trump kertoi ABC:n haastattelussa takin olleen viesti vasemman siiven medialle sekä niille ihmisille, jotka kritisoivat häntä. Tapaus kuitenkin todisti sen, että selkeäksi tarkoitettu viestikään ei toimi, jos se esitetään väärään aikaan ja väärässä paikassa. Samoin kuin Yoriko Kawaguchi sai huomata, ajattelemattomuudesta sakotetaan – vaatteet ja aatteet eivät aina sovi yhteen.
Vaikka naisen julkinen pukeutuminen mahdollistaa väreillä ja asusteilla leikittelyä enemmän kuin miesten, se ei tarkoita, että pukeutuminen olisi helppoa. Provokatiiviset tekstit saattavat olla joskus viattomampia kuin paljas pinta.
Saksan liittokanslerin Angela Merkelin avara, koko dekolteen paljastava iltapuku Oslon oopperassa vuonna 2008 sai aikaan mediakohun. Toiset olivat sitä mieltä, että Merkelin iltapuku oli liian avara, eikä herättänyt kunnioitusta muutoin arvostetun poliitikon yllä. Toiset taas näkivät sen avoimena kannanottona naiseuden ja naisvartalon häpeilemättömyyden puolesta.
Naisten onkin usein huomattu jäljittelevän miesten pukukoodia, sillä housupuku voimaannuttaa. Hillary Clinton ja Angela Merkel ovat tästä hyviä esimerkkejä. Housupuvun käyttö ei kuitenkaan aina ole ollut itsestäänselvyys. Housupukujen käyttö oli kielletty naisilta Yhdysvaltojen kongressissa aina vuoteen 1993 asti.
Muotia ja erityisesti bisnespukeutumista pitkään seurannut kirjailija ja toimittaja Robb Young toteaa, että aina kun pukeutuminen ja politiikka sekoittuvat keskenään, syntyy suuria jännitteitä. Tätä jännitettä kuvaa voimaannuttava pukeutuminen – power dressing –, jonka avulla naisvaikuttajat kääntävät naiseuden edukseen. Se, miten nämä henkilöt pukeutuvat, määrittelee heidän uransa poliitikkona ensi hetkestä alkaen.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1563359547648{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”vaatteet-01″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Miesten pukeutumisessa katse kiinnittyy kravattiin. Historiassa kravatti on yleensä erottanut yhteiskunnan yläluokan työväenluokasta. Nykyään kravatti tarjoaa miehelle mahdollisuuden erottautua ja viestiä sanattomasti esimerkiksi kravatin värillä poliittisista näkemyksistään.
Kevään eduskuntavaalien alla Antti Rinne (sd.) käytti tummanpunaista kravattia, joka sopi puolueen kannatuspinssin ja logon punaisiin väreihin ja symboloi värinä välittämistä ja lämpöä. Pekka Haavisto (vihr.) puolestaan turvautui pukeutumisessaan myös taskuliinoihin. Sekä hänen kravattinsa että taskuliinansa olivat usein kuviollisia ja väreiltään raikkaita. Näillä Haavisto pyrki erottumaan muusta perinteisesti pukeutuneesta herrajoukosta nuorekkaana ja trendikkäänä vihreänä.
Eduskunnassa on vakiintuneet pukeutumissäännöt, joita talossa noudatetaan. Eduskunnan pukeutumisohjeen mukaan edustajan on pukeuduttava asiallisesti ja siististi. Jos edustaja kokee epävarmuutta pukeutumisestaan, hän voi kysyä neuvoa puhemiehiltä.
Vuonna 2015 Suomen eduskunnan silloinen puhemies Maria Lohela (ps.) toivoi, että kansanedustajat pukeutuisivat konservatiivisemmin. Lohela täsmensi, että naisten pitäisi ainakin peittää olkapäänsä. Pukeutuminen on näin ajateltuna myös valtaa. Joka hallitsee pukeutumissääntöjä, hallitsee myös sukupuolirooleja ja niihin liittyviä stereotypioita.
Yhteiskuntaan voi vaikuttaa myös pukeutumattomuudella. Yleisen pukukoodin vastustaminen on mielipide sekin, vaikka media rankaisisi poliitikkoa yleisten, hyvien tapojen väheksymisestä.
Vuonna 2016 brittilehti Daily Mail moitti Timo Soinin pukeutumista Euroopan unionin ulkosuhteiden ministereiden tapaamisessa Slovakiassa. Lehden mukaan Soini oli vielä epäsiistimpi kuin maan oma poliitikko Boris Johnson, jota on aiemmin totuttu nälvimään Britanniassa huonosta pukeutumisestaan.
Briteille Soinin epäsiisti habitus Johnsonin rinnalla oli lottovoitto. Soinille se puolestaan toi uskottavuutta omien kannattajien parissa. Soini totesikin myöhemmin blogissaan pukeutuvansa rennosti, koska on populisti ja edustaa tavallista kansaa. Olisikin hankala kuvitella perussuomalaisten entistä puheenjohtajaa Rolexin kellossa ja siistissä, tummansinisessä mittatilauspuvussa. Tällaisella pukeutumisella saattaisi menettää kasvonsa äänestäjiensä silmissä.
Muutkin kuin Soini osaavat erottautua kansanomaisella pukeutumisellaan. Veltto Virtasen (ps.) baskeri herätti huvitusta ja närää koko Virtasen kansanedustajakausien ajan. Toisaalta hän sai erityisluvan sen käyttöön jopa täysistuntojen aikana. Unohtaa ei myöskään voi Mikael Jungerin (sd.) Crocs-muovikenkiä, joissa hän asteli eduskuntaan vuonna 2011.
Kokoomuksen Alexander Stubb puolestaan herätti pääministerikaudellaan kohun vuonna 2014 saapuessaan mustalla Jopolla keltaisiin reisitaskushortseihin pukeutuneena lehdistötilaisuuteen. Samaan aikaan hän oli lähettänyt myös kansanedustaja Sinuhe Wallinheimolle (kok.) tarkan ohjeistuksen siitä, että hänen tulisi käyttää shortseja ja purjehduskenkiä muistuttavia loafereita Jyväskylän vierailullaan.
Vaikka eduskunnan pukeutumisohje noudattaa asiallista ja siistiä pukeutumislinjaa, kansanedustajat kohauttavat tasaisin väliajoin omilla, vapaammilla tulkinnoillaan. Sebastian Tynkkysen (ps.) pukeutuminen flanellipaitaan ensimmäisessä puheenvuorossaan eduskunnan täysistunnossa herätti paljon paheksuntaa toukokuussa 2019. Eduskunnan pääsihteeri Maija-Leena Paavola joutui kommentoimaan asiaa sanomalla, ettei ketään kanneta pukeutumisen perusteella ulos salista.
Pukeutuminen heijastelee aina poliitikon henkilöprofiilia. Näin toteaa kansanedustaja Anna Kontula (vas.) teoksessaan Eduskunta – ystäviä ja vihamiehiä (2018).
Jos poliitikkojen henkilöprofiileja tarkastellaan laajemmin puoluetasolla, on erotettavissa selkeitä elementtejä, joilla eri puolueet erottuvat toisistaan. SDP:n edustajia vaikuttaa yhdistävän puolueen kannatuspinssi ja tummanharmaa asu. Esimerkiksi puolueen puheenjohtaja Antti Rinne oli ainut puheenjohtaja eduskuntavaaleissa, joka ei vaihtanut edes kauluspaitansa väriä puheenjohtajatenteissä.
Kokoomuspoliitikot puolestaan mielletään usein siistiin, tummansiniseen asukokonaisuuteen. Eräs kansanedustaja olikin todennut Kontulalle kirjaa varten tehdyssä haastattelussa, että kokoomuslaiset ovat joka paikassa voittajia. He ovat aina pukeutuneet paremmin kuin muut ja saavat muut tuntemaan itsensä alipukeutuneiksi.
Vihreissä ja vasemmistoliitossa pukeutumissäännöillä leikitellään enemmän. Ville Niinistön (vihr.) t-paitavalinta puvuntakin alla sekä Li Anderssonin (vas.) maiharit ja jättikokoiset korvakorut ovat nekin kannanottoja uuden, nuorekkaamman eduskunnan puolesta.
Mutta osataan sitä perinteikkäässä RKP:ssäkin. Presidenttiehdokas Nils Thorvaldsin iloisenkirjavat ja tentistä toiseen vaihtuvat sukat nousivat vuoden 2018 presidentinvaalissa huomion keskipisteeseen. Thorvaldsin mukaan sukilla oli poliittinen viesti. Kauppalehden haastattelussa (12.1.2018) Thorvalds muistutti, että ruotsalainen sukkateollisuus kärsi Kiina-ilmiöstä ihan samalla tavalla kuin suomalainen ja hävisi melkein markkinoilta. Sitten he keksivät tehdä värikkäitä ja hauskoja sukkia ja olivat yhtäkkiä taas elossa. Thorvaldsin viesti oli, että Suomessakin pärjätään, mutta silloin pitää satsata laatuun ja uskaltaa erottautua.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1563359609880{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”vaatteet-02″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Koska pukeutuminen heijastelee henkilöprofiilia, se voi olla poliitikolle joko hyödyksi tai haitaksi. Suomessa ei niinkään keskitytä poliitikkojen vaatteiden takana oleviin vaatemerkkeihin eli brändeihin, mutta Yhdysvalloissa näillä on suuri merkitys.
Vaikka osa brändeistä mainostaa itseään poliitikon avulla, ne rakentavat myös omalta osaltaan poliitikon imagoa. Ei ole hyväksyttävää käyttää kalliita merkkejä, sillä suurin osa yleisöstä ei voi samaistua niihin.
Kesäkuussa 2016 Hillary Clinton sai huomata, että vaatteen merkillä, hintalapulla ja sopivalla tilannetajulla on tärkeä yhteys. Kun hän tuolloin piti puhettaan tulojen eriarvoisuudesta 12 000 dollarin arvoisessa Armanin jakussa, mediassa alkoi kuohua. Ihmisten huomio kiinnittyi Clintonin puheen sijaan tämän kalliiseen jakkuun.
Muotioikeusjuristi Heidi Härkönen sanoo, että provosoivaa tosi-tv-julkkista koskevat eri säännöt kuin nuhteettomaan imagoon pyrkivää poliitikkoa. Myös brändin eettisyydellä on painoarvoa.
– On eri asia suunnata ostoksille hiljattain paheksuntaa aiheuttaneen brändin liikkeeseen, kuin käyttää jo omistamiaan kyseisen brändin tuotteita. Veikkaan, että ainakin suomalaiset poliitikot haluavat suosia suomalaisia brändejä pukeutumisessaan, koska sillä saa luotua tietynlaista goodwill-arvoa itselleen. Tämän näkee esimerkiksi Linnan juhlissa. Sehän on yhtä suomalaisen suunnittelun ilotulitusta, Härkönen pohtii.
Vuoden 2018 Linnan juhlissa rouva Jenni Haukio otti kantaa ilmastonmuutokseen ja ekologisuuden suosimiseen valitsemalla nuorten suunnittelijoiden suunnitteleman, kierrätysmateriaaleista valmistetun puvun. Linnan juhlissa on mahdollisuus ilmaista kantansa ajankohtaiseen aiheeseen, sillä lähes koko Suomi seuraa niitä.
– Vaikuttavassa asemassa oleva henkilö ohjaa väistämättä seuraajiensa kulutusvalintoja, ja on täten myös itse osittain vastuussa niistä. Monesti julkisuuden henkilöt markkinoivat yleisölle hyvinkin kertakäyttöistä ja epäeettistä kulutusmuotia, sillä mikään taho ei painosta heitä tekemään toisin, Härkönen huomauttaa.
Miljoonayleisölle televisioitavat Linnan juhlat ovat poliitikolle myös merkittävä paikka olla esillä ja rakentaa henkilöprofiiliaan. Monelle kutsutulle muodostuu sosiaalinen paine pukeutua parhaisiinsa ja astua valokeilaan. Toiset kertovat auliisti siitä, miten he ovat panostaneet juhlien vuosittaiseen teemaan listaten kaikki asunsa suunnittelussa mukana olleet tahot. Mutta on joukossa niitäkin, jotka haluavat paeta kameraan vilkaisematta mahdollisimman nopeasti väkijoukon sekaan peitellen samalla pukukoodiin sopimattomia kenkiään.
Entä sitten, kun salamavalot sammuvat, eduskunta karkaa kesälaitumille ja puku vaihtuu shortseihin ja sandaaleihin? Se poliitikko, joka astelee pikkutakissaan Arkadianmäkeä ylös, on hyvin erilainen kuin arkisesti pukeutunut, mökkipaikkakunnan torivilinään sulautuva kansanedustaja.
Aihe on herättänyt ajoittain keskustelua siitä, pitäisikö poliitikon näyttää poliitikolta myös virka-ajan ulkopuolella. Edustajan oletetaan näyttävän arvokkaalta, ja kuten Anna Kontula on teoksessaan korostanut, vähintään terveeltä ja dynaamiselta.
Suomessa poliitikon imago kestää torityylin, sillä meillä poliitikot ovat tottuneet siihen, että he kuuluvat poliitikkoinakin kansan riveihin. Siksi ei ole ollenkaan ollut tavatonta tavata Timo Soinia tuulitakissa raviradalla tai presidentti Tarja Halosta lippalakissa kesätapahtumassa.
Kansan mielikuvat puolueista istuvat kuitenkin tiukassa. Myös Kontula kirjoittaa teoksessaan siitä, miten vasemmistolaisen ehdokkaan on helpompi mennä kauppaan rytkyvaatteissa, mutta konservatiivipoliitikon on oltava huolitellumpi. Eräs kansanedustaja on todennut Kontulalle, että ”puvun käyttäminen on kokoomuslaiselle uskottavuuskysymys. Joskus kouluvierailulla on ollut rennompi asu, mutta siitä on jäänyt sellainen olo, että ehkä ois pitänyt pukeutua”.
Poliitikko peilaa pukeutumisellaan ja olemuksellaan ensisijaisesti kannattajakuntaansa. Siinä, missä perussuomalaiset saavat olla kansanomaisia, on kokoomuslaisilla suuremmat paineet olla huoliteltuja myös vapaa-ajalla. Vihreän poliitikon odotetaan olevan hivenen tyylikäs ja nuorekas, kun taas esimerkiksi sosiaalidemokraatin odotetaan pukeutuvan vähemmän huomiota herättävästi.
Tämä johtuu siitä, että poliitikolla on tarve kuulua omiensa joukkoon, tiettyyn ryhmään. Ryhmän ulkopuolelle jääminen on selviämisen kannalta epäedullista. Huhtikuussa 2015 toimittajat Markus Leikola ja Jussi Lähde muistelivat radio-ohjelmassaan vierailleen taiteilijaprofessori Matti Seppäsen kanssa erästä 1990-luvulla vaikuttanutta maakuntien kansanedustajaa. Tämä rypisteli eduskuntatalolla juuri pesulasta tulleen pukunsa, sillä puku ei saanut olla liian siisti karvalakkivaltuuskuntien tapaamisessa.
Tapaus kuulostaa hauskalta, mutta on jokaiselle poliitikolle tuttu aihe. He miettivät päivittäin sitä, miten pukeutua eduskuntaan, tai minkä pipon pukevat päähänsä lähtiessään torille tapaamaan äänestäjiä:
On vuosi 2019. Samat oman puolueen ja kannattajien joukkoon kuulumisen paineet pyörivät vastavalitun kansanedustajan mielessä, kun hän ottaa taksin kohti eduskuntataloa. Aatteet on mun vaatteet. Sul on raikkaat huulet, kasvot. Me tuhotaan niillä sut…vaatteet on mun aatteet. soi radiosta ja sormet alkavat rummuttaa käsinojaa musiikin tahdissa. Kuskikin jammailee. Tuuli tarttuu hiuksiin auton avoimesta ikkunasta ja Helsingin kesä tuoksuu asfaltilta.
– Kyllä toi politiikka varmaan tuhoaa teikäläisten terveyden. Mut ainakin näytät olevan siisteissä kledjuissa. Ootkos sä vihreiden edustaja, kuski huikkaa ja luo olkansa yli nopean silmäyksen edustajan pukuun. Edustaja miettii hetken vastaustaan. Mistähän kuski arvasi?
Kirjoittaja Iida Hallikainen on valtiotieteiden kandidaatti Turun yliopiston poliittisen historian laitokselta ja tekee parhaillaan pro gradu -tutkielmaa pukeutumisesta, muodista ja politiikasta.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1563359695993{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”vaatteet-03″][/vc_column][/vc_row]