[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”usa_pressanvaalit_2020_01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Yhdysvaltain seuraavat presidentinvaalit järjestetään vasta yli vuoden päässä marraskuussa 2020, mutta jo nyt vaalitaisto on täydessä vauhdissa.
Sekä toista kautta itselleen tavoittelevan Donald Trumpin että hänen haastajakseen demokraattisesta puolueesta hamuavien teemat ja painotukset näyttävät niin ikään vakiintuneen. Ne tuskin enää muuttuvat.
Demokraattien puolella vallitsee ennen näkemätön tungos, sillä peräti kaksikymmentä Trumpin haastajaksi pyrkivää miestä ja naista on lähdössä helmikuussa alkaviin esivaaleihin.
Pitkän perinteen vastaisesti istuvaa presidenttiä ollaan lisäksi haastamassa myös hänen oman puolueensa esivaaleissa.
Vuoden 2020 presidentinvaaleista on tulossa harvinaisen selvä valintatilanne kahden hyvin erilaisen poliittisen ohjelman, maailmankuvan ja toimintatyylin välillä. Tämä tekee vaaleista poikkeuksellisen merkittävät. Ne voivat yhtä hyvin tuottaa jatkon viimeiset neljä vuotta toteutetulle politiikalle kuin äkkijyrkän käännöksen täysin päinvastaiseen suuntaan.
Suuriin heilahteluihin yhdestä ääripäästä toiseen on varauduttava maassa, jollaiseksi Yhdysvallat on jo jonkin aikaa kehittynyt. Maa on hyvin syvästi, mutta samalla myös liki yhtä suuriin osiin jakautunut. Kaikki valtakunnantason vaalit ovat siksi jo jonkin aikaa ratkaistu erittäin pienillä, parin prosenttiyksikön marginaaleilla.
Aina 2000-luvun alusta lähtien voittaja on ollut puolue, jonka on onnistunut saada paremmin äänestysuurnille omat ydinkannattajansa, ei yli puoluerajojen vetoava puolue. Puolue- ja ideologiset rajat ylittävää yksimielisyyttä ei yksinkertaisesti Yhdysvalloissa enää ole olemassa mistään asiasta. Tutkimusten mukaan 90 prosenttia yhden pääpuolueen kannattajista ei voi enää kuvitellakaan toisen puolueen äänestämistä.
Perinteisesti Yhdysvalloissa vallassa oleva, toista kautta tavoitteleva presidentti on ollut vahvoilla. Sitten toisen maailmansodan vain kahta uudelleenvalintaa tavoitellutta presidenttiä ei ole valittu toiselle kaudelle. Koko Yhdysvaltain historiassa tällaisia presidenttejä on ollut vain kymmenen.
Kahden kauden presidenttiyksiä on historiallisesti tarkastellen pidettävä siis lähtökohtaisena olettamana.
Yleissääntö soveltuu myös Donald Trumpiin, vaikka hän onkin viimeisen neljän vuoden aikana kumonnut monet muut politiikanteon vanhat lainalaisuudet. Kaikki sitten vuoden 1945 vaille toista virkakautta jääneet presidentit näet hallitsivat aikoina, joita jäsensivät talouslama ja yleinen pessimismi tulevaisuuden suhteen.
Ellei jokin muutu perustavasti ennen marraskuuta 2020, tällaista tilannetta Trumpilla ei ole edessään. Näin hänen mahdollisuutensa tulla uudelleenvalituksi ovat lähtökohtaisesti erinomaiset.
Trump lähtee vaaleihin tilanteessa, jossa taloudella menee hyvin. Tätä hänen voi odottaa korostavan korostamistaan, kuukausi kuukaudelta yhä enemmän.
Trumpin talouspolitiikka on tuottanut huomattavan talouskasvun ja tulotason nousun myös kaikkein köyhimmille (itse asiassa varsinkin heille) – näin hän julistaa jatkuvalla syötöllä jo nyt. Demokraattien voitto merkitsisi siten kaiken saavutetun menetystä sekä paluuta lamaan ja epävarmuuteen.
Argumentti on vahva ja laajasti vetoava, sillä Trumpin tulosluvut ovat todellakin poikkeuksellisen vahvat siinä missä hänen edeltäjänsä vastaavat olivat kaikkea muuta kuin vahvat.
Ensinnäkin Trumpin kaudella työttömyys on laskenut Yhdysvalloissa alemmalle tasolle kuin kertaakaan sitten vuoden 1969. Mustien, latinoiden ja naisten työttömyys on nyt alempi kuin koskaan koko Yhdysvaltain historiassa.
Työttömyysaste on jo pitkään ollut kolmisen prosenttia ja mustienkin työttömyys vain viisi prosenttia siinä missä Barack Obaman aikana se oli pahimmillaan kaksikymmentä.
Useina neljännesvuosina talouskasvu on ylittänyt neljä prosenttia, eli se on yli kaksinkertaistunut Obaman kaudelta. Tuntipalkkoina mitattuna tulotason nousu on ollut suurinta kaikkein köyhimmässä työssäkäyvien neljänneksessä.
Trump voi perustellusti väittää kaiken tämän seuranneen juuri hänen politiikastaan. Hän on näet poistanut elinkeinoelämän toimintaa haittaavaa säätelyä enemmän kuin yksikään toinen Yhdysvaltain presidentti. Hän on myös alentanut yritysveron, joka oli aiemmin yksi OECD-maiden korkeimmasta, yhdeksi alhaisimmista, ja samalla kaikkien kansalaisten tuloveroja on laskettu huomattavasti.
Kuluttajaoptimismi sekä tyytyväisyys Trumpin talouspolitiikkaa kohtaan ovat harvinaisen korkealla. Yhdysvaltain kehityssuuntaan tyytyväisiä kansalaisia on nyt miltei kolminkertainen määrä verrattuna vastaavaan aikaan Obaman kaudella.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1569248107492{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”usa_pressanvaalit_2020_02″][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1569248022753{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][vc_column_text]Trumpin kaltaisilla talousluvuilla vaalitaistoon lähtevän istuvan presidentin uudelleenvalinnan tulisi olla lähinnä itsestäänselvyys, eikä häntä haastavalla oppositiopuolueella luulisi olevan juurikaan mahdollisuuksia. Mutta näin yksinkertainen ei Yhdysvaltain tilanne suinkaan vuoden 2020 vaalikauden alussa ole.
Myös Trumpia haastavilla demokraateilla on realistiset mahdollisuudet vaalivoittoon. Tämä on mahdollista siitä huolimatta, että demokraattien presidenttiehdokkuutta tavoittelevista useimmat ovat tehneet hyvin jyrkän poliittisen käännöksen kohti vasenta.
Yhdysvaltain demokraattinen puolue on nyt vasemmistolaisempi kuin koskaan sitten 1970-luvun alun, monilla mittareilla vasemmistolaisempi kuin useimmat länsieurooppalaiset sosiaalidemokraattiset puolueet. Ainakin se on siirtynyt huomattavasti enemmän vasemmalle kuin yhdysvaltalaisten ehdoton enemmistö.
Ja demokraatit ovat nyt motivoituneempia, vihaisempia ja päättäväisempiä kuin republikaanit. Heitä on myös suhteessa suurempi osuus äänestäjäksi rekisteröityneistä kuin muissa viimeaikaisissa vaaleissa.
Koska kaikki Yhdysvaltain viimeaikaiset vaalit on ratkaistu kokonaisäänimäärien huomattavan pienillä siirtymillä, vaa´ankieliksi noussevat taaskin vaalien aattona vihaisemmat ja motivoituneimmat.
Donald Trumpin onnistui innostaa äänestyspaikoille vuonna 2016 juuri tarvittavat määrät tuolloin vihaisimpia ihmisiä – työväen- ja keskiluokkaisia valkoisia kristittyjä. Siksi hän voitti vaalit. Nyt nuo vihaisimmat ja tyytymättömimmät ihmiset löytyvätkin vasemmistosta, eikä heidän äänestämään innostaminen vaadi suurtakaan työtä.
Tässä dynamiikassa voi piillä demokraattien voiton salaisuus, mutta tuloksesta on joka tapauksessa odotettava hyvin tasainen ja täpärä. Mikään muu ei ole mahdollista nyky-Yhdysvaltain kaltaisessa syvästi polarisoituneessa maassa.
Mielipidetiedustelut eivät kerro mistään yhdysvaltalaisen äänestäjäkunnan laajemmasta kääntymisestä vasemmalle. Päinvastoin, maassa on Gallupin tutkimusten mukaan vasemmistolaisia vain neljännes, konservatiiveja useampi kuin neljä kymmenestä. Vain kuudessa osavaltiossa asuu enemmän vasemmistolaisia kuin konservatiiveja. Silti Fox Newsin ja Harrisin tutkimusten mukaan 25 prosenttia kansalaisista kannattaa nyt sosialismia ja miltei 40 prosenttia haluaisi asua sosialistisessa maassa.
Demokraattien käännös vasempaan on osin reaktiota tällaisiin lukuihin, mutta ennen muuta siinä on kyse tarpeesta vedota puolueen aktiivisiin esivaaliäänestäjiin ja he ovat nyt ennen näkemättömän vasemmistolaisia.
Kukaan ei voi nousta demokraattien presidenttiehdokkaaksi ilman heidän tukeaan. Puolueen esivaalisäännöt näet muutettiin Hillary Clintonin häviön jälkeen niin, että valta on nyt näillä aktiivisilla rivijäsenillä, eikä enää Clintonin ehdokkaaksi nostaneella puolue-eliitillä.
Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta eniten kannatusta esivaalikauden aattona saaneet demokraatit edustavatkin puolueen vasemmistolaisinta siipeä. Tuo yksi poikkeuskin – entinen varapresidentti Joe Biden – on alkanut pyörtää ennen keskustalaisia kantojaan, jotta saisi puolueaktivistien tuen.
Bidenin lisäksi ainoastaan jyrkän vasemmistolaisten Vermontin senaattorin Bernie Sandersin ja Massachussettsin senaattorin Elizabeth Warrenin kannatus on johdonmukaisesti ollut yli kymmenen prosenttiyksikköä.
Sanders on itse ilmoittautunut sosialistiksi. Sekä hänen että Warrenin ohjelmana on vanhakantaisen byrokraattisen hyvinvointivaltion ja säätelytalouden vahvistaminen, historialliset veronkorotukset, eri etnisten ja sukupuolivähemmistöjen sekä maahanmuuttajien tukemisen ensisijaistaminen ja 16 biljoonaa dollaria maksavaksi arvioidun Green New Deal -ilmasto-ohjelman toteuttaminen. He ovat myös luvanneet rajoittaa aseenkanto-oikeutta ja käydä riisumaan Yhdysvaltain korkeimmalta oikeudelta sen valtaa.
Ennakkosuosikkina edelleen jatkava Joe Biden on perinteisesti suhtautunut epäileväisesti tällaiseen ohjelmaan ja profiloitunut enemmänkin keskitien kulkijana. Hän on nauttinut suosiota juuri niiden keski- ja työväenluokkaisten valkoisten kristittyjen piirissä, jotka edellisissä vaaleissa ratkaisivat Trumpin voiton. Jos Biden nyt siirtyy esivaalien tarpeiksi kovin vasemmalle, hänellä on suuria ongelmia näiden ihmisten tuen saamisessa varsinaisissa vaaleissa.
Vaikka demokraatit ovat nyt vihaisempia kuin republikaanit, ja vaikka heitä on enemmän kuin republikaaneja, olisi suuri virhe aliarvioida Trumpin voitonmahdollisuuksia. Häntä aliarvioitiin vuoden 2016 esivaalien aikaan ja samoin vuoden 2016 varsinaisten vaalien aattona. Ja myös miltei läpi ensimmäisen kautensa.
Samaa virhettä ei kannata tehdä nyt.
Sanottiin, että Trumpista ei ikinä voisi tulla puolueensa presidenttiehdokasta. Ja ettei hän ikinä voisi voittaa varsinaisia vaaleja. Viimeiset kolme vuotta on sanottu, että hänet syrjäytetään pian virastaan ja että ei hän pysty saamaan siinä mitään aikaan, ei ainakaan mitään hyvää.
Mutta tutkimuslaitos Rasmussenin mielipidetiedustelujen mukaan Trump on jo vuosia ollut hieman suositumpi kuin oli Barack Obama vastaavana aikana omaa presidenttiyttään. Yhdysvaltain kehityssuuntaan tyytyväisten määrä on kolminkertaistunut hänen aikanaan. Jopa Trumpin suosio latinoiden ja mustien parissa on useiden tutkimusten mukaan noussut jo lähelle viittäkymmentä prosenttia.
Trumpin kykyä sanoittaa tavallisen yhdysvaltalaisen työssäkäyvän keskivertokansalaisen tuntoja, pelkoja ja unelmia ei tulisi aliarvioida nytkään. Hänen tyylilajinsa on ollut poikkeuksellinen ja monia vieraannuttava, mutta ainakin yhtä moni on ollut siihen ja hänen politiikkaansa hyvin tyytyväinen.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1569248114314{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”usa_pressanvaalit_2020_03″][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1569248007065{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][vc_column_text]Republikaaneista yli 90 prosenttia on tyytyväisiä Trupiin. Näin tyytyväisiä he eivät ole olleet yhteenkään toiseen viimeisten vuosikymmenten republikaaniin. Silti Trumpilla on ainakin kolme haastajaa oman puolueensa esivaaleissa. Näiden kukistaminen ei ole Trumpille mikään vaikea temppu.
Yksi heistä on Massachussettsin entinen kuvernööri Bill Weld, joka edustaa 1980-luvun vanhaa keskitien republikaanista eliittiä, aikaa, johon ei ole enää paluuta. Entinen teksasilainen kongressiedustaja Joe Walsh taasen ponnahti Obaman ajan teekutsuliikkeestä, josta ei Trumpin vuosina ole enää kuultu. Aikoinaan hyvinkin suosittu Etelä-Karolinan entinen kuvernööri Mark Sanford on puolestaan ryvettynyt lukuisissa skandaaleissa, joista viimeisin maksoi hänelle hänen virkansakin.
Toisenlaisina aikakausina kuka tahansa tästä kolmikosta olisi voinut menestyä. Mutta Yhdysvallat on nyt paljon jakautuneempi kuin kolmikon maineen vuosina, ja kummassakin puolueessa ollaan paljon vihaisempia ja ehdottomampia kuin ennen. Juuri tällaisessa tilanteessa Yhdysvaltain oikeistolaiseen kansanosaan vetoaa parhaiten Trumpin kaltainen suorapuheinen toiminnan ja tuloksien mies.
Tuolle kansanosalle Trumpin vuodet ovat olleet uutta kultaista aikakautta, kuten Minnesotan kongressiedustaja Michele Bachmann vastikään totesi. He eivät halua demokraatteja taikka oman puolueensa harvoja jäljellä olevia keskustalaisia peruuttamaan kaikkea näinä vuosina saavutettua.
Taistoa käydään kahden täysin erilaisen, vastakkaisenkin, Amerikka- ja maailmankuvan, elämäntavan ja arvojärjestelmän kesken. Demokraatit ovat tässä taistossa jo menettäneet republikaaneille vanhan ydinkannattajakuntansa eli työväenluokkaiset valkoihoiset. Heitä ei voisi vähempää kiinnostaa nykyisen demokraattipuolueen tarjoama etnisten ja sukupuolivähemmistöjen asiaa ajava identiteettipolitiikka yhdistettynä vanhakantaiseen hyvinvointivaltion ja säätelytalouden luokkapolitiikkaan.
He haluavat tehdä ahkerasti työtä ja saavuttaa amerikkalaisen unelmansa sitä kautta ilman, että valtiovalta puuttuu asiaan heidän omaksi parhaakseen tai jonkun toisen paremmaksi parhaaksi. Yhä enemmän myös mustat ja latinot ovat kääntymässä tälle kannalle.
Juuri tällaisten tuntemusten sanoittajana, kohdentajana ja omaksi hyödykseen kanavoijana Donald Trump on ollut taitava. Jatkoa voi odottaa hänen vuoden 2020 vaalikampanjaltaan.
Loppujen lopuksi on toissijaista, kummasta puolueesta Yhdysvaltain seuraava presidentti tulee. Se on toissijaista sikäli, kun presidentiksi valittavan puolue ei saa haltuunsa myös kongressin edustajainhuonetta ja senaattia. Siinä tapauksessa odotettavissa on vain jatkoa sille sisäpoliittiselle ja lainsäädännölliselle jumiutumiselle, joka vallitsi suurimman osan Obaman kautta ja Trumpin viimeiset kaksi vuotta.
Mutta kongressin ja Valkoisen talon päätyminen kahden eri puolueen haltuun on sitten 1980-luvun ollut enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Tämä on yksi seuraus Yhdysvaltain vähittäin hyvin syväksi käyneestä kahtiajaosta. Aina kun yksi osapuoli Yhdysvaltoja raastavia kulttuurisotia saa vallan kongressissa, toinen hävinnyt osapuoli suuttuu ja radikalisoituu entisestään – ja sitten todennäköisesti anastaa vallan seuraavissa vaaleissa.
Kongressi- ja presidentinvaalien tulokset voivat olla hyvinkin erilaisia jopa samana vuonna, koska niissä sovellettavat vaalijärjestelmät ovat erilaisia ja eri äänestäjäkuntia eri lailla suosivia.
Ulospääsytietä tästä noidankehästä ei ole nähtävissä, sillä mitkään empiiriset tutkimukset eivät osoita kulttuurisotien ja niistä seuraavan kahtiajaon olevan lientymässä saati katoamassa. Yhdysvallat on kaksi eri kansakuntaa. Osapuolet eivät enää koe toinen toistaan edes oikeasti yhdysvaltalaisiksi. Yli 60 prosenttia kummankin puolueen äänestäjistä ei voi enää edes kuvitella edes ystävyyttä toista äänestävien kanssa.
Tällaisessa tilanteessa, ja vallan ollessa jaettuna kahden eri puolueen kesken, tuloksia saa nyky-Yhdysvalloissa lähinnä väliaikaisten presidentin asetuksien ja Korkeimman oikeuden kautta, hyvin harvoin lainsäädännöllä. Pitkäjänteisempi politiikka edellyttäisi, että vuoden 2020 presidentinvaalit voittavalla olisi myös oman puolueensa hallitsema kongressi apunaan.
Kahtiajakoa ei tämäkään lopputulos poistaisi, mutta ainakin se mahdollistaisi konkreettisten lainsäädännöllisten tulosten aikaansaamisen. Muussa tapauksessa vuoden 2020 vaalivoittajalta ei voi odottaa paljoakaan.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1569248121026{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”usa_pressanvaalit_2020_04″][/vc_column][/vc_row]